J. S. Bachin aikalaisia ja seuraajia
5.1.2007 (Päivitetty 1.10.2019) / Tuppurainen, Erkki

G. Ph. Telemann ja G. F. Handel

Kirkkomusiikin sävellysmuodot kävivät 1700-luvun alussa yhä moninaisemmiksi. Valistuksen ja pietismin vuosisadan mittaan kiinnostus kirkkomusiikkiin kuitenkin alkoi vähentyä.

J. S. Bachin aikalainen, aluksi Leipzigissa ja sittemmin Eisenachissa, Frankfurt am Mainissa ja lopulta Hampurissa toiminut Georg Philipp Telemann oli aikansa tuotteliain kantaattisäveltäjä. Muutamia hänen kantaateistaan pidettiin pitkään J. S. Bachin säveltäminä. Ne lähenevät tyypiltään usein toisaalta passioita ja historiasävellyksiä, toisaalta oratoriota. Hän sävelsi aikalaisistaan poiketen myös lukuisia psalmikantaatteja. Telemannin teoksissa korostuvat galantit ja oopperamaiset piirteet.

Telemannin sävellyksiä esitettiin myös Hampurin oopperassa, jonka hyväksi hän muutenkin pyrki toimimaan. Hänen aloitteestaan perustettiin eri kaupunkeihin collegium musicum -yhtyeitä, joissa soittivat sekä ammattilaiset että harrastajat ja jotka kirkkomusiikkiteosten esityksiin osallistumisen lisäksi järjestivät myös konsertteja. Yksi näin syntynyt maineikas ilmiö olivat Leipzigin Gewandhaus-konsertit. Vastaavia olivat Lontoon Academy of ancient music ja Pariisin Concert spirituels. Kun kirkon piirissä tarve järjestetyn musiikkitoiminnan ylläpitoon väheni, vastuu siirtyi muille piireille.

George Frideric Handel (saksalaisittain Georg Friedrich Händel, 1685-1759) syntyi Saksan Hallessa, jossa hänen opettajanaan oli urkuri F. W. Zachow (Zachau). Hän työskenteli aluksi Hampurissa, tutustui Hallessa Telemanniin, josta tuli hänen ystävänsä, ja opiskeli vuosina 1706-10 Italiassa. Oopperoiden ja oratorioiden lisäksi hän sävelsi pienimuotoista kirkkomusiikkia. Lyhyen Hannoverin kauden jälkeen Handel siirtyi Lontooseen, jossa hänen italialaistyyliset suuret teoksensa saivat suuren suosion. Hän sävelsi myös viisi Te Deum -teosta (mm. Utrechtin rauhan ja Dettingenissä saavutetun voiton kunniaksi), anthemeja (mm. Chandos anthems, Coronation anthems, Funeral Anthem) ja muita liturgisia sävellyksiä. Hänet tunnetaan kuitenkin ennen kaikkea oratorioistaan (ks. kyseinen luku).

Pienimuotoiset laulut

Liturgiseen ympäristöön tarkoitettua musiikkia sävellettiin pietismin ja valistuksen vuosisadalla yhä vähemmän. Koulukuorojen sijasta vastuu jumalanpalveluksen musiikista siirtyi vähitellen esilaulajille ja urkureille, jotka eivät kaupungeissakaan usein enää olleet perusteellisesti koulutettuja muusikkoja. Esimerkiksi J. S. Bachin pojan Carl Philipp Emanuel Bachin kiinnostus painottui muille musiikin alueille, vaikka hän vielä sävelsi kirkkomusiikkiakin, kuten Magnificatin sekä kantaatteja.

Monet 1700-luvun alkupuolen laulukirjat sisältävät melodian ja numeroidun basson ainakin osaan lauluista. Tällaisia ovat P. J. Spenerin edustaman pietismin piirissä syntynyt J. A. Freylinghausenin laulukirja Geist-reiches Gesangbuch (1704) ja G. C. Schemellin julkaisema kokoelma (1736). Tunnetun Schemelli-kokoelman 69 nuotinnetun laulun säveltäjistä ei ole varmuutta; muutamat sävelmät sekä ehkä kaikki numeroidut bassot lienevät J. S. Bachin käsialaa.

Kreivi Zinzendorfin ympäristössä muotoutuneen herrnhutilaisliikkeen on katsottu jatkaneen 1500-luvun ”böömiläisveljien” perinnettä. Herrnhutilaisten ja heidän laulujensa vaikutus ulottui voimakkaana myös Englantiin, Amerikkaan ja Pohjoismaihin. Uusille olivat usein ominaisia tanssilliset rytmit ja murtosointumelodiikka.

C.Ph.E. Bachin soololaulujen kokoelma Geistliche Oden und Melodien C.F.Gellertin runoihin on nähty yhtenä tärkeänä vaiheena, joka edelsi 1800-luvun saksalaista Liediä.

Englannissa, jossa runomuotoon saatettujen psalmien lisäksi ei 1600-luvulla juuri tunnettu muita seurakuntalaulun tyyppejä, virsirunous käynnistyi 1700-luvulla. Vuosisadan aikana Englannissa julkaistiin yli 450 erilaista runomuotoista psalttaria ja yli 250 virsikirjaa (hymnal). Virsitekstejä tuottivat mm. Isaac Watts ja Charles Wesley. Jälkimäisen veli John taas käänsi uusia saksalaisia lauluja ja otti käyttöön niiden sävelmiä.

Seurakunnan veisuu ja koraalikirjat

Englannissa puritanismin aikana 1600-luvun puolivälissä lähes kaikki urut oli hävitetty ja kirkkomusiikki tilapäisesti kuihtunut myös suurissa kaupungeissa. Seurakunnan laulu oli aiemminkin rajoittunut lähinnä runomuotoisten psalmien laulamiseen. Varsinkin pienissä ja syrjäisissä seurakunnissa oli päädytty käytäntöön, josta on käytetty nimitystä lining out: esilaulaja lauloi säkeen kerrallaan, ja seurakunta toisti sen. Käytäntö johti hitaaseen tempoon, usein kilpalaulutilanteisiin ja lopulta siihen, että laulajat koristelivat melodioita erilaisin kuvioin.

Saksassa vastaavaa ilmiötä pantiin merkille 1700-luvulla. Seurakunnan veisuu hidastui, koska ajalle oli tyypillistä pyrkimys arvokkuuteen ja juhlallisuuteen. J. H. Knecht määritteli koraalikirjassaan (1799) virsilaulun seuraavasti:

Koraali on yksinkertaisin ja hitain ajateltavissa oleva laulun tapa.

Itse asiassa urkurien taitamattomuuskin saattoi olla osasyynä tempon hidastumiseen, johon liittyivät myös monien urkurien harrastamat välisoitot paitsi säkeistöjen myös virren säkeiden välillä. Välisoittokäytännön varhaisia esimerkkejä ovat J. S. Bachin ns. Arnstadt-koraalit sekä G. F. Kauffmannin Harmonische Seelen-Lust (1733). Kun urkurien kenraalibasso- ja improvisointitaidot vuosisadan puolivälissä nopeasti taantuivat ja kun virsilaulun tukeminen urkujen avulla kävi yhä yleisemmäksi, oli ennen pitkää siirryttävä kokonaan nuotinnettuihin säestyskirjoihin.

Ensimmäisen neliäänisen koraalikirjan toimitti 1785 Leipzigissa silloinen Tuomas-kanttori J.Fr. Doles, ja 1800-luvulla käytettiin yksinomaan ”uloskirjoitettuja” säestyskirjoja. Tämä vaikutti jumalanpalvelussoittoon kaavoittavasti.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös