Pohjoismaiden keskiaikainen kirkkomusiikki
24.5.2006 (Päivitetty 26.1.2020) / Tuppurainen, Erkki

Kun pohjoiset kansat ensimmäisen vuosituhannen lopulla mm. ”Pohjolan apostolin” Ansgariuksen johdattamina tutustuivat kristinuskoon, lännen kirkon jumalanpalvelukset olivat pitkälti vakiintuneet, ja gregoriaanisen laulun osalta oli havaittavissa jo taantumisen merkkejä. Pohjoismainen jumalanpalvelusmusiikki omaksui valmiin kirkkomusiikin, eikä kansallisille erityispiirteille tässä vaiheessa ollut tilaa.

Paikallisissa musiikkiperinteissä oli pääpaino siihen asti ollut soitinmusiikilla, vaikka sankarieepoksilla sekä juhla- ja työlauluilla oli niilläkin ollut omat osuutensa. Erityisen vierasta lienee Pohjolan asukkaille ollut melismaattinen laulu. Vastaavan ilmiön oli Johannes Diaconus pannut jo aiemmin merkille: keskieurooppalaisille kansoille tuotti vaikeuksia omaksua eteläisempien laulajien notkeaa äänenkäyttöä. Toisaalta kerrotaan munkkien liturgisen laulun viehättäneen kuulijoita, kuten Tanskan vuonna 1035 kuollutta kuningasta Knut I:tä.

Pohjoismaissa on säilynyt antifonariumien ja graduaalien jäänteitä jo vuosituhannen vaihteesta alkaen. Enemmän tai vähemmän täydellisiä kokoelmia on tallella ennen kaikkea Uppsalan yliopiston kirjastossa, suurin osa Vadstenan luostarin kirjastosta periytyneinä. Englantilainen, mm. St. Albanin luostarin vaikutus näyttää ensimmäisinä vuosisatoina olleen merkittävin. Vanhimmat, Oslon yliopiston kirjastossa tallennetut katkelmat ovat 900-luvun messukäsikirjoituksesta, jossa on käytetty iiriläis-anglosaksista neuminotaatiota. 1000-luvun alusta ovat peräisin Tukholman kuninkaallisen kirjaston englantilaisen missalen jäänteet. Tanskasta, Norjasta ja Islannista tunnetaan myös yksinkertaisen kaksiäänisyyden perinne, jolla näyttää olevan vastaavuuksia walesilaisessa perinteessä.

Helsingin yliopiston kirjaston vanhimmat käsikirjoitukset lienevät 900-luvulta. Ne on, kuten pohjoismaissa yleisesti, nähtävästi tuotu käytettyinä vasta myöhemmin Suomeen. Vanhin laajahko Suomessa säilynyt breviariumin katkelma lienee peräisin 1100-1200-lukujen vaihteesta.

Keskieurooppalaiset esikuvat

1100-luvun aikana kirkollisia vaikutteita alettiin hakea yhä enemmän Keski-Euroopasta, erityisesti Sveitsistä ja Etelä-Saksasta Hollantiin ulottuvalta vyöhykkeeltä – augustinolaismunkkien (premonstraattien) vaikutus välittyi Itämeren ja Pohjanmeren etelärannan kauppakaupunkien kautta. Suomessa säilyneissä liturgisen musiikin katkelmissa on pantu merkille Kölnin kirkkoprovinssin, Tanskan ja Ruotsin vastaavissa jäänteissä taas Salzburgin hiippakunnan osuus, kun taas Norjassa tuli esille yhteys Pariisiin.

Lundin arkkihiippakunnan kuorisäännössä (1137) mainitaan jo kanttori ja succentor (apukanttori), joiden tehtävänä oli antifonisen vuorolaulun johtaminen ja solististen osuuksien esittäminen. Vastaavia tietoja on pohjoisemmilta alueilta vasta myöhemmiltä ajoilta, mm. Linköpingistä 1272 ja Uppsalasta 1298, joissa kanttorin virat kuitenkin perustettiin vasta 1300-luvun lopulla.

Ranskasta ja osin Englannista käsin toimivien sistersiläismunkkien pyrkimyksenä näyttää olleen 1100-luvun lopulta lähtien liittää Pohjoismaat kiinteästi Rooman yhteyteen. Kuitenkin vasta dominikaanien ja fransiskaanien 1200-luvulla alkanut toiminta vakiinnutti Ranskan ja erityisesti Pariisin yliopiston vaikutuksen. Kirkollinen runous, jonka kukoistus alkoi Keski-Euroopassa jo olla ohi, puhkesi nyt kukkaan Pohjoismaissa: sekvenssejä, hymnejä ja riimiofficiumeja sepitettiin erityisesti pohjoismaisten pyhimysten, mm. Norjan Olavin, Tanskan Knutin ja Ruotsin Erikin juhlapäiviä varten; trooppirunous jäi sen sijaan vähemmälle huomiolle.

Pohjoismaisia kirkkolaulutekstejä

Merkittävimpänä pohjoismaisena latinankielisenä runoilijana pidetään Skaran piispaa Brynolfia (k. 1317), joka lienee pitkään opiskellut Pariisissa. Linköpingin piispa Nils Hermansson (k. 1391) puolestaan sepitti niin tekstin kuin ilmeisesti sävelmänkin maineikkaaseen Pyhälle Birgitalle omistettuun riimiofficiumiin Rosa rorans bonitatem. Samaan kauteen liittyvät myös Suomesta löytyneet dominikaanisvaikutteiset sepitteet, joihin kuuluu mm. Pyhälle Henrikille omistettu jumalanpalveluskokonaisuus. Siihen sisältyy mm. tunnettu hymni Ramus virens olivarum.

Pohjoismaissa syntyneitä tekstejä ja sävelmiä on kuitenkin vaikea erottaa Keski-Euroopan liturgisesta perinteestä: usein on kysymys lähinnä valmiiden esikuvien muokkauksesta. Erityisiä pohjoisia piirteitä ei juuri ole ollut havaittavissa.

Urut ja moniäänisyys

Urkujen ja moniäänisen musiikin osuutta ei mainita vielä em. Lundin kuorisäännössä (1137). Tanskasta tunnetaan vuodelta 1170 kaksiääninen Gaudet Mater ecclesia, ja vuoden 1298 Uppsalan tuomiokirkon kuorisäännössä esiintyy nimitys organum tarkoittamassa moniäänistä musisointia. (Sana on myöhemmin usein tulkittu virheellisesti uruiksi; näin mm. Maskun Hemmingin virsisuomennoksissa.) Käytännön on saattanut tuoda sinne arkkipiispa Alleson, joka oli opiskellut Pariisissa Notre Dame -koulukunnan mestarien aikaan.

1300-luvulta lähtien on peräisin moniäänisestä musisoinnista todistavia dokumentteja, joista muutamat viittaavat Suomeen ja täällä 1582 julkaistuun Piae cantiones -kokoelmaan. Varmaan usein improvisoiden tapahtunut ”diskantin ulvominen” (discantum ululando) kiellettiin mm. Lundin kuorisäännössä 1462.

Moniäänisyyden myötä alkoi vähitellen esiintyä urkujen käyttöä. Gotlannissa, joka oli ajan merkittävien laivareittien varrella, niitä oli 1300-luvulla jo useita – Sundren soitin on esillä Tukholmassa valtion historiallisessa museossa. Pian yleistyivät myös valitukset urkujen epäasianmukaisesta käytöstä liturgian yhteydessä. Monet kirkolliset piirit, esim. kartusiaaniveljestö, joka oli paljolti birgittalaisnunnakunnan esimerkkinä, vastustivat musiikin liiallista käyttöä. Birgittalaisluostareissa (mm. Vadstenassa ja Naantalissa) ei musiikilla siksi ollut merkittävää osuutta, vaikka ne käyttivät mm. neitsyt Mariaan keskittynyttä laulustoa, jonka laatimisesta vastasi ennen kaikkea Birgitan rippi-isä Petrus Olavi. 1400-1500-lukujen vaihteessa Vadstenassa esitettiin kuitenkin ainakin muutamissa juhlatilaisuuksissa moniäänistä soitinmusiikkia.

Painetut liturgiset kirjat

Pohjoismaat saivat keskiajan loppupuolella vaikutteensa jossakin määrin eri tahoilta: kun Tanskan yhteydet suuntautuivat paljolti Saksaan ja Norjan Englantiin, Ruotsi ja Suomi tukeutuivat ennen kaikkea Pariisiin. Kirkkomusiikin keskuksia olivat luostarit, mm. Lundin, Gotlannin,

Sigtunan ja Turun dominikaaniluostarit, sekä tuomiokirkot, mm. Lund, Uppsala, Linköping, Nidaros (Trondheim) ja Turku.

Painettujen liturgisten kirjojen avulla pyrittiin mm. Ruotsissa 1400-luvun lopulta alkaen yhtenäistämään jumalanpalveluskäytäntöä. Uudet missalet perustuivat keskieurooppalaisiin esikuviin. Turun hiippakuntaa varten tehty Missale Aboense (1488) on itse asiassa vain lisälehdin muunnettu dominikaanien messukirja, joka perustuu 1256 Pariisissa valmistuneeseen ns. Humbertin koodeksiin. Västeråsin hiippakuntaa varten painettu Graduale Arosiense (1493) on pystytty rekonstruoimaan säilyneiden katkelmien pohjalta.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös