Keskiajan renessanssi
Euroopan kulttuurissa tapahtuu 1100-luvun mittaan niin valtava kasvu, että vuosisataa on usein nimitetty ”keskiajan renessanssiksi”.
Kaupunki uutena suurena taloudellis-sosiaalisena ja sivistyksellisenä yksikkönä syntyi – ensin Pohjois-Italiassa ja Ranskassa, sitten Alankomaissa ja Saksassa.
Yliopistolaitos syntyy
Suurten tuomiokirkkojen yhteydessä toimivista katedraalikouluista kasvoi esiin yliopistolaitos (Valencia, Salamanca, Salerno, Bologna, Pariisi, Montpellier, Oxford jne.).
Kreikkalainen ja arabialainen luonnontiede ja filosofia saapuivat Eurooppaan ja vaikuttivat olennaisesti tieteenharjoituksen kehitykseen. Myös lääketiede (Salerno) ja oikeustiede (Bologna) nousivat opiskeltavien aineiden joukkoon.
Pääosin, ennen kaikkea Pariisissa, yliopistojen aktiviteetti suuntautui kirkon opin perusteluun, josta kasvoivat vähitellen esiin filosofia ja logiikka (Pietari / Petrus Abelard). Väiteltiin realismista (ideat ovat todellisia substansseja) ja nominalismista (nimet ja käsitteet on johdettu yksityistapausten joukosta).
Samalla latinankieli koki uuden renessanssin goliardien (Carmina burana) runoudessa ja antiikin harrastus elpyi: Chrétien de Troyes kirjoitti suuret eeppiset runoelmansa Aleksanteri Suuresta ja Troijan sodasta.
Pariisista keskuspaikka
Pariisista tuli Euroopan musiikkielämän keskus, eikä sattumalta. Jo Eleanor Akvitanialainen oli avioiduttuaan 1137 Ludvig VII:n kanssa tuonut Pariisiin trubaduurilaulun.
Filip II:n hallituskaudella (1180-1223) Pariisista, 100 000 asukkaan kaupungista, tuli Ranskan kuninkaan pääresidenssi. 1170 vahvistettiin kauppiaiden oikeudet, 1181 kaupungissa oli ensimmäinen kauppahalli, 1200 valmistui linna (myöhemmin Louvre).
Pariisin katedraalikoulu oli jo 1100-luvun alussa Euroopan maineikkaimpia mm. Pietari Abelardin ansiosta. Yliopisto syntyi 1200-luvun alussa, jolloin päästiin äärimmäisen hedelmälliseen yhteistyöhön kirkon ja yliopiston kesken.
Historioitsija Vilhelm Armoricalainen kirjoitti Pariisista (1210):
Tuohon aikaan kukoistivat tieteet. Koskaan aiemmin ei minään aikakautena tai missään maailman maassa, ei Ateenassa eikä Egyptissä, ole ollut niin lukuisasti opiskelijoita. Syytä tähän ei pidä etsiä vain Pariisin kaupungin uskomattomasta kauneudesta, vaan niistä erityisistä privilegioista, jotka kuningas Filip ja sitä ennen hänen isänsä olivat taanneet oppineille. Tässä suurkaupungissa arvostettiin korkealle triviumin ja quadriviumin opintoja. Massat parveilivat kuitenkin erityisen innokkaasti niiden oppituolien ympärillä, joissa selitettiin pyhiä kirjoituksia tai käsiteltiin teologisia ongelmia.
Goottilainen arkkitehtuuri
Chartres’n katedraalin goottilaista pylväikköä
Pariisi oli edelläkävijöitä myös goottilaisen taiteen ja arkkitehtuurin alueella. Näiden kanssa käsi kädessä kävi myös musiikin kehitys.
Täysromaanisessa arkkitehtuurissa (1050-1150)
kokonaisvaikutelma oli ollut tilojen ja massojen ehjä ja selväpiirteinen summa. Rakennus oli Jumalan tai hänen pyhimyksensä kunnian monumentti, se jäsentyi tarkoituksenmukaisuusnäkökohtien mukaisesti, mutta ei hajonnut yksityiskohtiin tai laajentunut seinien ulkopuolelle niin kuin seuraavan tyylisuunnan, gotiikan, aikana. (Litzen 1994.)
Massiivisesta romaanisesta kirkkorakennusarkkitehtuurista siirryttiin koristellumpaan, pilviä hipovaan goottilaiseen taiteeseen, jonka
tyypillisimpänä piirteenä on pidetty suippokaarta, suippoa, ruotein varustettua holvia ja keveitä seinärakenteita, joita vahvistavat ulkopuoliset tuet. (Emt.)
Vaikka goottilainen tyyli rakentuikin anglo-normannilaisille esikuville (mm. Durhamin katedraali 1133), nimenomaan Pariisissa syntyivät ensimmäiset uuden tyylin mukaiset kirkkorakennukset.
Aloitteen tekijänä oli apotti Suger (k. 1151), jonka johdolla toteutettiin Pariisin esikaupungissa sijaitsevan Saint-Denis’n luostarin uudelleenrakennustyö.
Goottilainen musiikki
Kun Saint-Denis’n goottilainen kirkko valmistui 1144, Suger kirjoitti vihkiäistilaisuudesta, kuinka viisi arkkipiispaa ja 14 piispaa toimittivat messun
niin juhlallisesti, niin vakavasti, niin monimuotoisesti ja kuitenkin niin sopusointuisesti ja riemullisesti, että heidän laulunsa, joka ilahdutti konsonanssillaan ja yhtenäisellä harmoniallaan, kuulosti pikemminkin taivaalliselta kuin maalliselta sinfonialta. (Möller & Stephan 1991, 234).
Sugerin mukaan koko kirkko ”loisti kirkkaista ikkunoista tulvivaa ihmeellistä ja keskeytymätöntä valoa, joka täytti koko sisätilan kauneudella”. Tässä näkyy sydänkeskiajalle tyypillinen näkemys, jonka mukaan valo, kirkkaus ja värit olivat esiesteettisessä elämyksessä ja kauneuskokemuksessa ensisijaisia tekijöitä.
Pariisilaispolyfoniaa
Ensimmäinen pariisilaispolyfonian kuvaus on suurin piirtein samalta ajalta: Johannes Salisburyläinen teoksessaan Policraticus (ennen 1159) moittii musiikin korruptoitunutta tilaa Herran huoneessa, kun laulajat
pyrkivät epämiehekkäiden maneereiden avulla hämmästyttämään ja heikentämään yksinkertaisia sieluja. Jos joutuisit kuulemaan näitä huolettomia melodioita, voisit kuvitella niiden olevan ihmisten sijasta seireenien tuottamia harmonioita. Voisit ihastella näiden äänten vaivattomuutta, joiden kanssa satakieli tai papukaija tai mikään vielä melodisempi [ääni] ei voi kilpailla. Tätä helppouttaan he esittelevät pitkissä nousuissa ja laskuissa, jakamalla tai kaksinkertaistamalla nuotteja, fraasien toistoissa sekä kasaamalla kaiken tämän yhteen. Korkeat tai korkeimmat nuotit sekoitetaan yhteen matalien ja matalimpien kanssa niin, että korva menettää erottelukykynsä ja mieli, sellaisen suloisuuden pehmentämänä, on kyvytön arvioimaan sitä mitä on juuri kuullut. (Crocker & Hiley, 1990, 557.)
Pariisin Notre Dame musiikin keskukseksi
Pariisin Notre Dame
Pariisista tuli noin vuoden 1140 paikkeilla Euroopan musiikin pääpaikka. Musiikkielämä keskittyi voimakkaimmin pääkirkon, Pariisin Notre Damen ympärille.
Pariisin piispa Maurice de Sully (k. 1196) antoi revityttää vanhan romaanisen kirkon ja pani alulle goottilaisen katedraalin rakennustyöt 1163. Ensimmäinen vaihe oli valmis 1182 (kuori), toinen vaihe 1200 (keskilaiva), tornit kohosivat korkeuksiin 1245 ja fasaadi oli koristeltu 1250 mennessä.
Goottilaisten katedraalien rakennustyöt alkoivat saman tien muuallakin Ranskassa: 1150 Noyonissa, 1155 Laonissa, 1180 Soissonis’ssa, 1194 Chartres’ssa, 1211 Reimsissä, 1220 Amiensissa.
Pariisissa kirkko loi puitteet tuomiokapitulille, yhdelle piispalle ja 51 kaniikille, jotka huolehtivat katedraalin toiminnan organisaatiosta sekä sen oikeudellisista perusteista ja taloudenhoidosta. Kaniikkeihin lukeutuivat myös kirkon kanttori, musiikin ylijohtaja, sekä hänen lähin apulaisensa (varakanttori), joka hoiti käytännn tehtäviä eli huolehti jumalanpalveluksen järjestämisestä ja solistien valinnoista sekä vastasi messukirjojen käytöstä ja kunnosta.
Ensimmäiset säveltäjänimet
Notre Damen ympärillä vaikuttivat – Hildegardin ohella – ensimmäiset nimeltä tunnetut säveltäjät sekä joukko anonyymiksi jääneitä muusikoita. Aikakausi muodosti ensimmäisen huipentuman länsimaisessa musiikissa, 1100-luvun ”renessanssin”.
Adam de St. Victor oli Notre Damen kanttori kuolemaansa saakka (1146). Häneltä on säilynyt yksiäänisiä sekvenssejä.
Congaudeant catholici
Maisteri Albertuksen, Leoninuksen edeltäjän Pariisin Notre Damen kanttorina (1146-77), tekemäksi on osoitettu kaksi- tai kolmiääninen conductus – kolmannen äänen tekijyyden tulkinnasta riippuen – Congaudeant catholici (Katolilaiset iloitkoon), joka on säilynyt Codex Calixtinuksessa.
Notre Dame -ajan käsikirjoitukset
Notre Dame -ajan käsikirjoitukset ovat säilyneet kuudessa käsikirjoituksessa, joista kaikki eivät ole pariisilaisia. Ne on kirjoitettu aikakauden jälkeen ja ovat luonteeltaan siten osin retrospektiivisiä eli sisältävät sekä Notre Damen ydinajan (1200-luvun vaihde) organumien, conductuksien ja clausuloiden lisäksi sen loppuajan (1200-luvun alkupuoli) muodikasta ars antiqua -motettiaineistoa.
- Firenzen käsikirjoitus (F) (Pariisista; 1240-luku) on suurin aineistoltaan. Se sisältää neliäänisiä teoksia, kolmiäänisiä organumeja ja clausuloita, Magnus liberin laajimman version eli 34 organumia officiumiin ja 59 messuun eli yhteensä 93 kaksiäänistä organumia sekä vielä 462 kaksiäänistä clausulaa neljänä sarjana.
- Wolfenbüttel 1 (W1) (Isosta-Britanniasta, kenties Skotlannista; n. 1240) kertoo ranskalais-britannilaisen ohjelmiston samuudesta ja pariisilaistyylin levinneisyydestä. Se sisältää vanhimmat Magnus liberin versiot, joissa on 13 teosta officiumiin ja 32 messuun eli 45 organum duplumia. Lisäksi aineistossa on 103 korvaavaa clausulaa kahtena sarjana.
- Wolfenbüttel 2 (W2) (kenties Pariisista tai sen ympäristöstä; n. 1250) sisältää parin neliäänisen sävellyksen (tai niiden osan) jälkeen kolmiäänisiä organumeja ja conductuksia, Magnus liberin 15 officium- ja 30 messulaulua, 90 kaksiäänistä latinalaismotettia, 21 ranskalaista kaksoismotettia ja 88 ranskalaista kaksiäänistä motettia, joissa on paljon refraineja.
- Madridin käsikirjoitus eli Madrid Codex (Ma) (alkuperältään espanjalainen, Toledosta?; n. 1265) sisältää yhden kolmiäänisen teoksen ohella 60 kaksiäänistä conductusta ja 33 motettia, neljä organumia, joukossa Perotinuksen quadruplat, yhden clausulan, vanhimman In seculum -hoquetuksen kopion, Mors morsu -clausulan (Kuolema puraisusta) sekä tekstittömiä ääniä. Se oli käytössä Espanjassa ja osa sen aineistosta lienee espanjalaista.
- Münchenin käsikirjoitus (MüA) (Pariisista, n. 1250).
- Pariisin käsikirjoitus (StV) (Pariisista; n. 1250-75).
Lähteet ja kirjallisuus
R. Crocker & D. Hiley, (toim.) 1990, The New Oxford History of Music, vol. II, The Early Middle Ages to 1300.
V. Litzen, 1994, Keskiajan kulttuurihistoria. Helsinki: Gaudeamus.
Die Musik des Mittelalters. Toim. Hartmut Möller & Rudolf Stephan 1991 (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 2, toim. Carl Dahlhaus & Hermann Danuser). Laaber: Laaber-Verlag.
H. Möller & R. Stephan (toim.) 1991, Die Musik des Mittelalters, (NHdM 2).
The New Oxford History of Music Vol. II. The Early Middle Ages to 1300, toim. Richard Crocker & David Hiley 1990. Oxford etc.: Oxford University Press.