Maailmanpolitiikan tapahtumia
ETY-huippukokouksen 1975 päätösasiakirjan ensimmäisessä ”korissa” sovittiin toisen maailmansodan jälkeen muodostuneiden ja Pariisin rauhansopimuksessa (1947) vahvistettujen valtiollisten rajojen pysyvyydestä. Neuvostoliitto katsoi tämän voitokseen, koska se takasi Baltian maiden, Puolan, Tšekkoslovakian, Unkarin ja muiden Itä-Euroopan valtioiden kuulumisen sen etupiiriin ja kahden Saksan valtion yleisen tunnustamisen. Toisessa ”korissa” sovittiin idän ja lännen välisestä taloudellisesta, teknisestä ja ympäristöyhteistyöstä. Demokratiakehityksen kannalta ratkaiseviksi osoittautuivat kolmannen ”korin” ihmisoikeuspykälät, jotka innoittivat Itä-Euroopan maiden kansalaisia vaatimaan suurempia vapauksia.
Liennytys kärsi takaiskun, kun Neuvostoliitto miehitti Afganistanin vuonna 1979 (Afganistanin sota) ja toisen, kun Yhdysvaltain presidentiksi 1981 valittu Ronald Reagan (George Lucasin Tähtien sota -elokuvan innoittamana?) kutsui Neuvostoliittoa ”pahan valtakunnaksi” (evil empire). Liennytystä jatkettiin sen jälkeen kun Mihail Gorbatšov vuonna 1985 nousi valtaan Neuvostoliitossa. Lokakuussa 1986 Reagan ja Gorbatšov tapasivat Reykjavikissa, ja vieraillessaan Berliinissä kesäkuussa seuraavana vuonna Reagan kehotti virkaveljeään: ”Mr. Gorbachev, tear down this wall!” Tärkeä merkitys liennytykselle oli vuonna 1987 solmitulla INF-sopimuksella, joka posti Euroopasta keskimatkan ohjukset.
Levottomuudet lisääntyivät Itä-Euroopan maissa. Puolassa Solidaarisuus-liike (Solidarność) nousi 1980-luvulla vaatimaan demokratiaa. Liike laillistettiin sitkeän taistelun jälkeen huhtikuussa 1989, ja sen jälkeen tapahtumat Itä-Euroopassa vyöryivät omalla painollaan. Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989, ja marras-joulukuussa samana vuonna Samettivallankumous kaatoi kommunistihallinnon Tšekkoslovakiassa. Osaltaan tämän kehityksen teki mahdolliseksi Mihail Gorbatšovin aloittama uudistuspolitiikka, joka tuli tunnetuksi nimillä perestroika (hallittu rakennemuutos) ja glasnost (avoimuus). Lokakuussa 1990 tapahtui Saksan jälleenyhdistyminen, kun Saksan demokraattisen tasavallan osavaltiot liittyivät Saksan liittotasavaltaan. Tähän historialliseen käänteeseen johtanutta muutoksen aikaa kutsutaan Saksassa nimellä Die Wende.
Elokuussa 1991 konservatiiviset voimat yrittivät kaapata vallan Neuvostoliitossa, mutta kaappaus epäonnistui. Johtavaan asemaan nousi Venäjän federaatio Boris Jeltsinin johdolla. Vielä samana vuonna joulukuussa Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän johtajat julistivat Neuvostoliiton lakkautetuksi ja perustivat Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY). Neuvostoliitto hajosi virallisesti 25. joulukuuta 1991, kun korkein neuvosto hyväksyi sen lakkauttamisen (Neuvostoliiton hajoaminen). Venäjän federaatiosta tuli sen seuraajavaltio.
Suomettumisen loppu ja lännen tie
ETY-huippukokouksen jälkeen Suomi yritti korostaa puolueettomuuttaan, mutta tämä ei käynyt Neuvostoliitolle, joka tähdensi puolueettomuuden olevan ristiriidassa YYA-sopimuksen kanssa. Presidentti Kekkonen varasi tämän jälkeen puolueettomuus-käsitteen vain omaan käyttöönsä. Lupa oli puhua vain Suomen pyrkimyksestä pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Kekkonen valittiin vuonna 1978 neljännelle kaudelle, joka jäi kesken, kun hän joutui terveydellisistä syistä luopumaan tehtävästään vuonna 1981.
Kekkosen seuraajaksi valittiin 1982 Mauno Koivisto. Poliittinen ilmapiiri oli muuttunut. Koiviston valinta osoitti, etteivät suomalaiset enää ottaneet ohjeita Neuvostoliitolta, joka oli avoimesti tukenut toista ehdokasta.
Vuonna 1983 YYA-sopimusta (1948) jatkettiin 20 vuodella, mutta se ei ollut enää koko ulkopolitiikan, vaan ainoastaan idänsuhteiden perusta. Suomen suunta oli irti Neuvostoliiton etupiiristä. Marraskuussa 1986 Suomen liitännäisjäsenyys EFTA:ssa muuttui täysjäsenyydeksi.
Koiviston toisen presidenttikauden aikana (1988–1994) alkoi tapahtua. Toukokuussa 1988 presidentti Reagan vieraili Helsingissä ja tunnusti Suomen puolueettomuuden. Samoin teki presidentti Gorbatšov lokakuussa 1989 Suomeen tekemänsä valtiovierailun yhteydessä. Kysyttäessä hän sanoi myös EY-jäsenyyden olevaan kokonaan Suomen oma asia.
Kun Saksan jälleenyhdistyminen vuoden 1990 kuluessa oli käynyt ilmeiseksi, presidentti Koivisto ilmoitti syyskuussa Pariisin rauhansopimuksen (1947) Suomen täysivaltaisuutta rajoittavien artiklojen menettäneen merkityksensä ja totesi, ettei Suomi enää noudata niitä. Tämä yksipuolinen rauhansopimuksen tulkinta vapautti Suomen myös YYA-sopimuksesta. Sitä on pidetty suomettumisen historian päätepisteenä. Venäjän kanssa solmittiin uusi naapuruussopimus vuonna 1992.
Suomen integroituminen lännen kauppapoliittisiin organisaatioihin sai uuden sysäyksen 1989–90, kun Itävalta ja Ruotsi päättivät hakea Euroopan yhteisön (EY) jäsenyyttä. Suomi liittyi seuraan, kun presidentti Koivisto 18.3.1992 käydyn eduskuntakeskustelun ja -äänestyksen jälkeen allekirjoitti Suomen jäsenhakemuksen. Euroopan yhteisö muuttui hakemuksen käsittelyn aikana Euroopan unioniksi (EU) Maastrichtin sopimuksella, joka astui voimaan 1.11.1993. Jäsenyysneuvottelut saatiin päätökseen 1.3.1994, ja Suomesta tuli EU:n jäsen 1.1.1995 yhtä aikaa Itävallan ja Ruotsin kanssa.
1990-luvun alussa Suomi ajautui ensin taantumaan ja sitten vakavaan talouslamaan, jonka syitä olivat Neuvostoliiton-kaupan romahtaminen, ylikuumentunut talous ja ylivelkaantuminen, korkea reaalikorko ja vakaan markan politiikka, pankkikriisi ja luottolama, sisäinen devalvaatio ja kilpailukyvyn heikkeneminen. Lamasta alettiin toipua vuoden 1993 aikana.
Kirjallisuutta
Jakobson, Max 1992. Vallanvaihto. Helsinki: Otava.
– 2003. Tilinpäätös. Helsinki: Otava.
Liikanen, Erkki 2021. Komissaari. Helsinki: Siltala.
Meinander, Henrik 1999. Tasavallan tiellä. Suom. Paula Autio. Helsinki: Schildts.
Tarkka, Jukka 2018. Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön. Helsinki: Otava.
– 2023. Jättiläisen jalanjäljet. Helsinki: Siltala.
Vihavainen, Timo 1991. Kansakunta rähmällään. Helsinki: Otava.