Joulukuussa 1917 Suomi julistautui itsenäiseksi. Sibeliuksen asema maan johtavana säveltäjänä oli vakiintunut ja hänen kehityksensä omaksunut suunnan, jonne johtavat jäljet peittyivät mahdollisilta seuraajilta. 5. sinfonian kolmannessa ja lopullisessa versiossa (1919) Sibelius etenee ajan tyylillisistä viitekehyksistä tyystin irtaantuvaan uuteen musiikkiin, jonka näennäisesti konservatiivinen harmonia peittää alleen radikaalin, sinfonista musiikkia syvästi uudistavan muotoajattelun. Tie yksinäisyyteen jatkuu 6. sinfoniassa (1923) ja huipentuu 7. sinfoniassa (1924) ja Tapiolassa (1926), joissa Sibeliuksen sinfonisen musiikin päälinjat sulautuvat sillä tavalla yhteen, että on loogista ajatella tämän synteesin tehneen mahdottomaksi hartaasti odotetun 8. sinfonian.
Sinfonisen orkesterimusiikin alalla Sibeliuksen nuoremmat aikalaiset, Erkki Melartin ja Leevi Madetoja, jäivät hänen varjoonsa. Madetojan sinfonioista nro 2 op. 35 (1918) ja nro 3 op. 55 (1926) samoin kuin Melartinin 6. sinfonia op. 100 (1924) jatkavat säveltäjiensä aikaisemman orkesterimusiikin kansallisromanttista linjaa eivätkä profiloidu riittävän voimakkaasti ajassa, jota hallitsevat Sibeliuksen väkevät myöhäisteokset. Muilla kuin Sibeliuksen viljelemillä alueilla kansallisromantikot menestyvät paremmin. Palmgren saavutti mainetta pianokonsertoillaan nro 4 op. 85 (1924/28) ja 5 op. 99 (1940) ja Madetoja oopperallaan Pohjalaisia (1923), jota alettiin pitää Suomen kansallisoopperana. Kansallisromantikkojen, paitsi 1918 kansalaissodan sekasorrossa kuolleen Kuulan, vokaalimusiikin tuotanto jatkui koko kauden ajan 1940-luvulle saakka hengeltään muuttumattomana.
1920-luvulla esiin astui uusi säveltäjäpolvi, joka vieroksui nationalismia ja romantiikkaa ja halusi avata ikkunat Eurooppaan Tulenkantajien tavoin. Tämän sukupolven keskeiset säveltäjät olivat Ernest Pingoud (1887–1942), Väinö Raitio (1891–1945) ja Aarre Merikanto (1893–1958). Pietarilainen emigrantti Pingoud kirjoitti sinfonista musiikkia, jossa myöhäisromanttiset impulssit sekottuvat ekspressionismiin, symbolismiin ja Skrjabin-tyyliseen mystisismiin. Raition merkittävin tuotanto käsittää teoksia suurelle orkesterille, pari pienimuotoista lyyristä oopperaa ja impressionistisia pianoteoksia. Merikanto sävelsi sinfonisia teoksia, oopperan Juha (1922) ja uudentyyppistä radikaalia kamarimusikkia. Merikannon teokset edustivat konservatiivisten musiikkielämän auktoriteettien mielestä äärimmäistä radikalismia ja monet niistä jäivät sen tähden esittämättä. Konservatiivisen musiikkielämän paineesta Merikannon tyyli muuttui 1930-luvulla helpommin lähestyttäväksi. Paremmin yleisön makua vastasivat Yrjö Kilpisen (1892–1959) uusklassistyyliset laulut ja Uuno Klamin (1900–61) Stravinsky- ja Ravel-vaikutteinen orkesterimusiikki, jonka aiheet perustuivat usein suomalaiseen kirjallisuuteen, mm. Kalevalaan ja Aleksis Kiveen.
1930-luvun syvästä lamasta huolimatta musiikkielämä jatkoi kehitystään. Kunnallisia orkestereita perustettiin suurimpiin kaupunkeihin, ja vuonna 1927 myös Suomen Yleisradio perusti orkesterin, joka myöhemmin kehittyi täysimittaiseksi sinfoniaorkesteriksi. 1939 Helsingin Konservatoriosta, Wegeliuksen perustaman Helsingin musiikkiopiston perillisestä, tuli yksityinen korkeakoulu, Sibelius-Akatemia.