Romanttinen ranskalaissinfonia
22.8.2006 (Päivitetty 12.8.2023) / Murtomäki, Veijo

Hector Berliozin lisäksi 1800-luvun molemmin puolin Ranskassa oli muutamia merkittäviä orkesterisäveltäjä: Henri Reber, Georges Mathias (sinfonia op. 22, n. 1854), Félicien David, Adolphe Blanc, Théodore Gouvy (neljä sinfoniaa ennen 1880; sen jälkeen vielä kolme muuta), L. Kreutzer (kaksi sinfoniaa), Ernest Reyer, Scipion Rousselot (2 sinfoniaa 1834–35), Célestien Tingry (sinfoniat 2–3, 1860–61) ja Louise Bertin sekä varhaistuotannoissaan Charles Gounod, Georges Bizet ja Camille Saint-Saëns. He edustivat tosin monia, toisilleen vastakkaisiakin suuntauksia suhteessa sinfonian traditioon ja uudistamiseen. Myös Louis Moreau Gottschalkin sinfonia La Nuit des tropiques (Tropiikin yö, 1859) voidaan lukea ranskalaissinfoniikan alle, sillä hän opiskeli Pariisissa (1842–53) ja kirjoitti sinfoniansa Ranskalle kuuluvilla Karibianmeren Guadeloupe- ja Martinique-saarilla.

Kapellimestari François Habeneckin kuoleman (1849) jälkeen keskeisenä hahmona orkesterikonserteissa toimi Jules Etienne Pasdeloup (1819-87), joka perusti 1852 uuden Nuorten taiteilijoiden yhdistyksen, Société des Jeunes Artistes. Sen konserteissa (1853–) pääsivät esille saksalaissäveltäjien Haydnista Schumanniin lisäksi mm. Gounod’n ja Saint-Saënsin orkesteriuutuudet. Lisäksi Pasdeloup järjesti populaarikonsertteja nimellä Concerts Populaires de Musique Classique (1861–86).

Félicien David

Sosialisti ja eksootikko

Félicien David (1810–76) oli varhain orvoksi tullut lahjakkuus, joka konservatorio-opintojensa päätteeksi ajautui köyhyyteen, sillä hänelle ei herunut mitään palkintoja konservatoriosta. Kenties osin siksi hän liittyi sosiaalifilosofi Henri Saint-Simonin (1760–1825) oppien kannattajien eli “saint-simonistien” piiriin, joka oli aktiivinen Ranskassa 1825–35 ja joka työskenteli tasa-arvoisuuden ja sosiaalisen sekä taloudellisen oikeudenmukaisuuden puolesta vuoden 1830 vallankumouksen innostamana. David asui kommuunissa Pariisin ulkopuolella ja sävelsi runsaasti kuoromusiikkia yhteisön tilaisuuksiin. Muita liikkeeseen enemmän tai vähemmän osallistuneita säveltäjiä olivat Halévy, Ferdinand Hiller, Liszt ja Berlioz. Kun hallitus hajotti organisaation (1832), David lähti muutaman ystävänsä kanssa Egyptiin saarnaamaan ja toteuttamaan saint-simonismin oppeja.

Egyptin-matka oli tärkeä tutkimus- ja löytöretki Davidille hänen orientissa imemiensä vaikutteiden ansiosta; hän eli kaksi vuotta Kairossa (1833–35) ennen palaamistaan Ranskaan. David asettui 30 kilometrin päähän Pariisista, jossa hän sävelsi tärkeän pianokokoelman Mélodies orientales, 24 pientä jousikvintettoa neljänä kirjana nimellä Les quatre saisons (Neljä vuodenaikaa), eksoottisaiheisia lauluja sekä kolme sinfoniaa (1837–41); neljäs, c-molli-sinfonia, valmistui vielä myöhemmin (1849). Berlioz havaitsi siinä keskeisenä Beethovenin vaikutuksen. Seuraavassa alut 4. sinfonian keskiosista pianosovituksina:

Oodisinfonikko: Autiomaa

David oli Berliozin ohella keskeisin ranskalaisromantikko orkesterisäveltäjänä. Berlioz piti häntä uuden ohjelmasinfonian lipunkantajana. Le Désert (Autiomaa; 1844) on aikansa tärkeimpiä ranskalaisteoksia. Se muistuttaa Berliozin Romeo ja Julia -“sinfoniaa”, sillä David käyttää “oodisinfoniassaan”, ode-symphonie, mieskuoroa, tenorisolistia ja resitoijaa. Teos sisältää arabialaisia sävelmiä – eli se on eksotiikan ensimmäisiä ilmentymiä ranskalaisessa musiikissa – ja puhuttua tekstiä eli melodraamaa. Jokainen Le Désertin kolmesta osasta – Autiomaahan saapuminen, Yö ja Auringonnousu – alkaa puheosuudella, minkä lisäksi puhetta esiintyy muuallakin, ja sisältää kohtauksia, jotka kuvaavat hiekkamyrskyä, rukousta Allahille, karavaania (Départ de la caravaine). Musiikissa on varsinaisesti vain vähän “itämaisia” piirteitä (rukouskutsuja, tamburiini soittimena, korostuneesti toistuvaa tanssirytmiikkaa), ja melodiikkakin on enemmän diatonista kuin kromaattisesti kiemurtelevaa, vaikkakin myös kromatiikkaa esiintyy. Mutta teoksen saama suosio heijastui myöhempien säveltäjien aihepiireissä ja musiikkikielessä (Reyer, Gounod, Bizet, Delibes, Saint-Saëns, Roussel jne.). Bizet’n niinikään sinfoninen oodi Vasco de Gama nojautuu lajiltaan ja paljossa myös sisällöltään Davidin säveltämiin sinfonisiin oodeihin, etenkin Kristoffer Kolumbukseen.

Seuraavassa avausosasta L’entrée au désert (”Autiomaahan saapuminen”) numeron ”Erämaan laulu” ja ”Allahin kunnioitus” näyte, jossa kuoro laulaa ”Allahia” ja resitoija lausuu tekstin:

Toisessa osassa, La nuit (”Yö”), kuullaan mm. tenorisoolona Hymne à la nuit (”Hymni yölle”) sekä

La dance des almées (”Tyttöjen tanssi”):

Kolmannessa osassa La lever du soleil (”Auringonnousu”) muessin rukoukseen kutsulaulua (Chant du muezzim):

Teos loppuu kuoron ja orkesterin fortissimoon kuoron huutaessa ”Allah!”.

Kristoffer Kolumbus

Christophe Colomb ou La Découverte du Nouveau Monde (Kristoffer Kolumbus eli Uuden maailman löytäminen; 1847) on aiemman menestyksen synnyttämänä niin ikään orkesterille, kuorolle ja solisteille sävelletty “oodisinfonia”, jonka tekstistä vastasivat Charles Chaubert, Sylvain Saint-Étienne ja Joseph Méry. Teoksessa heijastuu saint-simonilaisen kristillis-sosiaalisen aatemaailman mukaisesti vaatimus kohdella alkuasukkaita veljinä, ja oodisinfonia jatkaa François-René de Chateaubriandin intiaanielämää ihannoivaa kirjallisuutta, josta tunnetuin esimerkki on Atala (1801, suom. Atala, 2003). Toki Davidin vaikka lähestymistapaa voi pitää myös osin kolonialistisena, kun alkuasukkaat tai ehkä pikemminkin heidän asuinsijansa saatettiin nähdä primitistisinä.

Teoksessa on havaittu myös luontopanteismia, vaatimus luonnon ja ihmisen välisestä harmoniasta. Taustalla luonnon kuvauksessa ovat etenkin Beethoven ja Weber: edellinen Pastoraalisinfonian ja kuoro-osuuden sisältävän teoksen Meerestille und glückliche Fahrt (Merentyven ja onnellinen matka, 1815), jälkimmäinen säveltäjä Oberon-oopperan (1826) ”Ocean, thou mighty monster” -numeron kautta. Myös Mendelssohnilla on Beethovenin kanssa samanniminen orkesteriteos, tosin ilman kuoroa, Meerestille und glückliche Fahrt (1828/33).

Juoni

Davidin toinen ode-symphonie kuvaa myrskyä ja tyyntä, minkä lisäksi se sisältää merimiesten voimallisia kuoroja ja tehokasta orkesterinkäyttöä. Teoksen neljä osaa ovat Lähtö, Tropiikin yö, Kapina ja Uusi maailma.

I. Lausuja kertoo, että Kolumbus (basso) on arvannut Uuden maailman olemassaolon. Hän puhuu miehistölle, kutsuu heitä etsimään tätä uutta maailmaa, ja merimiehet vannovat omistavansa elämänsä johtajalleen. Eräs heistä, Fernand (tenori) jättää jäähyväiset kihlatulleen Elvirelle (sopraano). Kanuuna paukahtaa ja antaa lähtömerkin. Satamaan kokoontuneet perheet laulavat rukouksen merimiehille, ja laulu kaikuu niin kauan, kunnes laiva häipyy horisontin taa.

II. Kirkas yö valtamerellä. Laivapoika (sopraano) laulaa melankolisen romanssin. Valtameren henkiä kuunnellaan ja niiden äänet sekoittuvat merimiesten ääniin. Nuori Fernand on kaipuun vallassa ja pyytää tovereitaan laulamaan espanjalaisen sävelmän, mitä seuraa Bakkuksen kuoro. Lausuja ilmoittaa hurrikaanin lähestyvän, ja myrsky puhkeaa, jolloin merimiehet rukoilevat Madonnaa. Myrsky laantuu, ja merimiehet virittävät uudestaan juomalaulun.

III. Lausuja kuvailee meren tyventä, laiva ei liiku ja kylpee auringossa. Miehistö on epätoivoinen, ja he luulevat olevansa taivaallisen rangaistuksen uhreja, mihin Kolumbus on ainut syyllinen, joten he kiroavat kapteeninsa. Kolumbus muistuttaa heitä luvatusta uskollisuudesta ja laulaa meren ja taivaan kauneudesta. Miehistö uhkaa Kolumbusta, joka kuitenkin kertoo tuulen olevan viriämässä, ja Jumala tulee johtamaan heidät uuteen maahan, jonka tuoksun tuulenvire ihmeen lailla kantaa heidän ulottuvilleen. Miehistö laulaa Kolumbuksen kunniaa: ”Eteenpäin!”

IV. Lausuja kertoo heidän lähestyvän uutta maata, ja laiva rantautuu miehistön iloisen haltioitumisen siivittämänä. Näkymä vaihtuu ja seuraa kolme kuvaa alkuasukkaiden elämästä: orkesterin soittama ”Villien tanssi”; ”Villien kuoro”; ”Intialaisen äidin kehtolaulu”. Uusi näkymä: Kolumbus miehistöineen saapuu, jolloin uusitaan ensimmäisen osan ”Lähtö”-musiikki. Kolumbus puhuttelee miehiään lopuksi: uusi maa on heidän, mutta heidän täytyy pitää ”ylpeitä saarelaisia” veljinään. Loppukuoro julistaa Kolumbuksen ihailua, ”kuolematonta johtajaa”.

Musiikki

I osassa merimiesten kuoro laulaa Kolumbuksen kunniaa: ”Sankarin, taivaiden suojeleman, seuraamme kohtaloa niin kunniakasta.”

Fernandin lähtölaulu kihlatulleen:

Adieu, ma belle,/Hyvästi kaunokaiseni
A toi toujours!/sinulle ainiaaksi!
Reste fidèle/Pysy uskollisena
A nous amours./Rakkaudellemme.

johon Elvire vastaa.

Aux Seigneuries/Herrasväelle
Des Asturies/Asturian
Laissons les diamants et l’or!/jättäkäämme timantit ja kullan!
Pour une amante/Rakastavalle naiselle
Flamme constante/pysyvä liekki
Vaut encor mieux/sopii paremmin
que beau tresor./kuin soma aarre.

 

Omaisten rukouksen alku: ”Hyvyyden jumala, kaitseva jumala, sinua kohti katkerassa tuskassa me suuntaamme valittavan huudon.”

II osan alussa kuullaan Chanson du mousse (Laivapojan laulu):

La mer est ma patrie,/Meri on kotini,
Ce bord est mon séjour:/kansi on asuinsijani:
J’y doit passe ma vie,/Sillä joudun viettämään elämäni
J’y dois mourir un jour./siellä pitää minun kerran kuoleminen.

Valtameren henget/haltijat ilmaantuvat: Choeur des Génies de l’Océan:

Miehet lohduttautuvat juomalaululla, Choeur Bachique:

Juhlat katkeavat rajuilmaan, Ouragan:

Adieu le rêve!/Hyvästi unelma!
Le vent se lève/Tuuli yltyy
Comme un forban,/kuin merirosvo
Siffle et déchir/Ujeltaa ja repii
Voile et navire/purjeita ja laivaa
Sur l’Océan/Valtamerellä
L’onde bouillonne,/aallot kuohuvat
La foudre tonne,/ukkonen jylisee
C’est l’ouragan!/tämä se on rajuilma!

 

Miehistö kapinoidessaan kiroaa Kolumbuksen: ”Taivas saa ilman lankeamaan/mereen lyijyverhona./Jumala meitä rankaisee röyhkeydestämme!”

Tilanne rauhoittuu, kun myrsky laantuu, ja saman tien miehistö puhkeaa ylistämään taas johtajaansa: ”Kunnia Kolumbukselle! Taivas kuulee häntä, kunnia Kolumbukselle! Valtameri madaltaa reittinsä!”

Tässä IV osan, jonka uusittiin lähes kokonaisuudessaan ensiesityksessä, sisältämät numerot Danse des sauvages (”Villien tanssi”), Choeur de sauvages (”Villien kuoro”) ja La  Mère Indienne, Berceuse (”Intiaaniäidin kehtolaulu”):

”Villien kuoron” alkua:

Parés de beaux plumages/Peitettyinä hienoihin höyheniin
Aux mille couleurs,/tuhansiin eri värisiin
Dansons sur nos rivages/tanssimme rannoillamme
Parsemés de fleurs./joille on siroteltu kukkia.

Kehtolaulussa La Mére indienne intiaaniäidin (sopraano) laulun 1. coupletin (säkeistön) teksti:

Saapumisen intoa juhlitaan tykinlaukauksin:

Loppukuoro on taas täynnä ”kuolemattoman johtajan” ja uuden ”ikuisen valtakunnan” ylistystä: ”Sinulle, kuolematon johtaja, lupauksemme ja kunnioituksemme, tänä juhlalallisena päivänä.”

Useissa oopperoissaan ja kahdessa oratoriossaan David jatkoi löytämiensä aiheistojen käsittelyä. Lopulta hänelle suotiin julkisena tunnustuksena Muukalaislegioonan upseerin kunnia (1862) ja Kaunotaiteiden akatemian iso rahapalkinto (1867).

Louis Théodore Gouvy

Louis Théodore Gouvy (1819–98) on kansallisuudeltaan mielenkiintoinen säveltäjä, ja asia riippuu mistä ilmansuunnasta häntä katsotaan: ranskalaisille hän on ranskalainen säveltäjä, englantilaisille ranskalais-saksalainen säveltäjä ja saksalaisille saksalais-ranskalainen säveltäjä. Hän syntyi Saarbrückenissä belgialaisperäisestä suvusta, opiskeli Pariisissa lakia (1836–), mutta Ranskan kansalaisuuden hän sai vasta 1851, joten hän ei voinut opiskella Pariisin konservatoriossa, vaan yksityisesti musiikkia, ja ensimmäiset sävellykset valmistuivat 1841. Hän tutustui E. Franckiin ja Gadeen, matkusti näiden kanssa Roomaan, jossa hän sai herätteitä ensimmäiselle sinfonialleen. Matkalta palattuaan Pariisiin Gouvy liittyi Chopinin ja Berliozin tuttavapiiriin.

Hän sävelsi koko joukon kamarimusiikkia ja useita sinfonioita, joista nro 1 op. 9 (1847) sai hyvän vastaanoton Gazette musicalessa, jossa Stephen Heller kirjoitti teoksesta ”sensaationa” ja ennusti säveltäjälle ”mitä loistavinta tulevaisuutta sinfonikkona”. Yleisesti häntä pidettiin nyt eturivin ranskalaisena soitinsäveltäjänä. Hän oli kirjeenvaihdossa niin ranskalais- kuin saksalaissäveltäjien Saint-Saëns, Dubois, Liszt, Hiller, Brahms kanssa. Kävi kuitenkin ilmi, että häntä ymmärrettiin paremmin Saksassa kuin Ranskassa, vaikka Berlioz häntä arvostikin ja ihmetteli maanmiestensä ymmärtämättömyyttä ja yleisön huonoa makua.  1860–70-luvuilla Gouvyn teoksia alettiin kyllä esittää Pariisissa vähitellen, mutta enemmän hänen musiikkiaan kuultiin keski-Euroopassa, Englannissa, Skandinaviassa ja Venäjällä. Gouvyn ongelmana ranskalaisten ohjelmallisuutta ja oopperaa suosivassa musiikkielämässä oli hänen pitäytymisensä saksalaisen ”puhtaan” soitinusiikin ihanteisiin – samasta ilmiöstä kärsi myös Louise Farrenc. Lisäksi Pariisin Konservatorion konserttiyhdistyksen (Sociète des Concerts du Conservatoire) tilaisuuksissa kapellimestari François Habeneck suosi lähinnä saksalaisia klassikoita Haydnista Weberiin.

Kuusi sinfoniaa

Gouvyltä on säilynyt kuusi numeroitua sinfoniaa (1845–92), Symphonie brève op. 58 (1873) sinfonietta (1885), Fantaisie symphonique op. 69 (1879), kymmenkunta muuta orkesteriteosta ja 27 laajaa kamariteosta.

Sinfoniassa nro 1, Es, Beethovenin, Weberin, Mendelssohnin ja Schumannin vaikutteet ovat ilmeisiä. Seuraavassa ensin avausosan varsinainen käynnistyminen johdannon jälkeen:

Ensimmäisen sinfonian finaalissa on kenties hieman myös ranskalaisuutta:

Sinfoniansa nro 2, F, op. 12 (1848?) Gouvy vei Pariisin ensiesityksen (1849) jälkeen seuraavana vuonna Leipzigin Gewandhaus-konserttiin, josta tuli suuri menestys ja jossa konserttien johtaja Julius Rietz, viulisti Ferdinand David ja pianisti Moscheles sulkivat hänet suosioonsa. Allgemeine Deutsche Zeitung suitsuttikin, että ”Gouvy ei ole kieltänyt kotimaataan, mutta että kuplivan hengen ohella siinä ilmenee myös saksalainen vakavuus ja perusteellisuus”. Gouvystä tulikin Gewandhausissa eniten soitettu ei-saksalainen sinfonikko ennen Berliozia ja Gadea. Lisäksi Gouvyn 80 opusnumeroidusta teoksesta merkittävän osan painoi leipzigilainen kustantaja Breitkopf & Härtel.

Avausosa on ”beethoveniaaninen”, kuin mestarin 7. ja 8. sinfonian yhdistelmä, mutta ladattuna gallialaisella ”espritillä” etenkin jo Saint-Saënsia enteilevässä melodiikassa, mikä kuuluu parhaiten hyvin elegantissa ja ihastuttavassa sivuteemassa, jonka klarinetti virittää viettelevästi ja johon sellot vastaavat. Kyllä kyseessä on sittenkin enemmän gallialainen kuin germaaninen sinfonia!

 

Toinen eli scherzo-osa on kehyksessään luonteeltaan kansantanssillinen 2/4-tahtilajissa, triossa taas lyyrinen:

3. osan, Andante con moto, pääteema on sydämellinen berceuse, kehtolaulu, joka käynnistyy neljä kertaa löytääkseen sen pisimmän muodon. Osan keskivaiheilla kuitenkin saadaan draamaa fortissimojen, marssimaisen rytmin, orkesteri-iskujen ja pysäytyksen kera.

Finaali, Allegro con fuoco, on tarantella Mendelssohnin ”Italialaisen sinfonian” tapaan. Sen keskeyttävät laulullisemmat jaksot rondon tapaan.

Kolmas sinfonia op. 20, C (1852) sai ensiesityksen Pariisin yhdessä monista lyhytaikaisista yhdistyksistä, Société de Sainte-Cécile’ssa 1853, mitä seurasi jo normaaliksi tulleen tavan mukaan Saksan ensiesitys Leipzigissa 1854 säveltäjän itsensä johdolla ja tuloksena oli suoranainen triumfi, sillä säveltäjä huudettiin esiin sekä hitaan osan että finaalin jälkeen. Tosin Gouvyä moitettiin keksinnän originaalisuuden ja ”nerouden” puutteesta, mikä heijasteli voimalliseksi äitynyttä vastakkaisuutta uussaksalaisen ”edistyksellisyyden” ja perinteisemmän klassisen muotokulttuurin vaalijoiden välillä. Gouvystä ei tullut tarpeeksi vahvaa vastahahmoa Lisztille ja Wagnerille, mikä onnistui vasta myöhemmin Brahmsille.

Tosin avausosan, Allegro, erikoispiirteenä on sinfonian johdannon käynnistyminen harmonisesti epävakaana ja a:n painottumisena C:n ”häiritsisijänä”,

kunnes C-duuri-pääteema – lähes – vakiintuu

ennen modulaatiota C-duurista sivuteeman a-molliin ja mollin vahva painottaminen myöhemminkin, sillä myös kertausjaksossa sivuteema on mollissa, c-mollissa, joten osan loppu on taitavasti dramatisoitu, suorastaan bakkanaalinen paluu C-duuriin. Musiikki tuo mieleen Mendelssohnin, Berliozin ja myös tuntuisi ennakoivan Saint-Saënsia.

Toisen osan, Larghetto con moto, erikoisuutena on harppu – jota Berlioz oli hyödyntänyt Fantastisessa sinfoniassaan, mutta joka muuten oli käytössä lähinnä oopperassa ja baletissa – joka säestää osan melodioita.

Kolmas osa, Scherzo: Allegro vivace, edustaa Mendelssohnin esittelemää keijukaiskarakteria. Neljännen osan, Finale: Allegro assai, sotaisan pisterytminen pääteema vihjaa, että Gouvy olisi tuntenut tuolloin jo painetun Schubertin suuren C-duuri-sinfonian; myös Beethovenin VII sinfonian vaikutusta on havaittavissa.

Äidin, ikuisen poikamies Gouvyn tärkeimmän luotetun kuolema 1868 ja Preussin-Saksan sota 1870–71 merkitsivät Gouvylle sinfonia- ja oopperasäveltämisen kriisiä, josta hän selviytyi runsaan kamarimusiikkisadon avulla. Osin ongelmaisen viidennen sinfonian (1865) ja myöhempien sinfonisten teosten välillä oli pitkähkö tauko, jonka jälkeen valmistui viimeinen, kuudes sinfonia sekä pari muuta orkesteriteosta.

Symphonie brève, variations et rondo op. 58 (1873) valmistui Preussin sodan jälkeen uuteen patrioottisuusaaltoon, joihin liittyi Edouard Colonnen populaari Concert National -hanke luoda vaihtoehtoa oopperan ylivallalle. Orkesterikokoonpanoltaan aiempia suppeammassa teoksessa surumielistä menuetti-teemaa seuraa viisi muunnelmaa ja huipennuksena eloisa gavotti-rondo. Teosta leimaa kepeys ja hienostuneisuus ja se sisältää taidokasta kudosrakentelua. Samalla se on kunnianosoitus ranskalaiselle perinteelle ja merkitsee omalta osaltaan barokin elvyttämistä.

Fantaisie symphonique op. 69, g (1879, ensiesitys 1881) sisältää kolme osaa: Grave–Moderato, Adagio ja Alla breve. Se oli ensin 4-kätinen teos (1871), jota Gouvy soitti kälynsä ja uskottunsa Henriette Gouvyn kanssa.

Sinfonietta op. 80, D (1885) valmistui Leipzigissa, Gouvyn lempipaikassa, ja siitä piti tulla aluksi sinfonia, mutta ystävät Carl Reinecke ja Salomon Jadassohn neuvoivat häntä sinfoniettan lajivalintaan. Teoksen osat ovat Adagio–Allegro, Scherzo: Allegro, Tema con variazioni: Andante, Finale: Allegro. Kyse on onnellisesta duuriteoksesta, mollissa oleva hidasta osaa lukuun ottamatta, ja se henkii klassista ilmaa ja tulee jopa Brahmsin D-duuri-sinfonian lähettyville. Etenkin avausosan allegro-vaihe on täynnä elämäniloa:

Toisen osan a-molli-surumarssia seuraava finaali on juhlava voitonmarssi D-duuri-pääsävellajissa, vaikka sielläkin mollin varjo vilahtaa.

Sinfonia nro 6, g (1889/92) ei valmistanut ihan helposti, vaan vaati kaksi versiota, ja hän lainasi sinfoniansa keskiosaa aineistoa kamariteoksistaan. Sinfonian hidas avaus, jossa on gregoriaaniseen sävelmään viittaus, ja nopean vaiheen uhmakkuus viitannevat säveltäjän vanhuuden melankoliaan ja puhjenneeseen sairauteen – mutta myös historismiin yhdistyvään keskiaikaiseen balladimaisuuteen ja ritaritaisteluihin. Avausosan Poco adagio -johdanto on hillityn surumielinen:

Ensiosan Allegro-vaiheesta löytyy uhmakkuutta:

Toisen osan, Scherzo: Allegro con brio, oikullisuuden ja hymnimäisen kolmannen osan, Andante con moto, jälkeinen Finale: Allegro risoluto on jälleen menevä, voimallinen ja paikoin jopa Offenbachin mieleen tuovan operettimaisen sävyn edustaja, josta löytyy myös tarantellaa ja fuugaa.

Camille Saint-Saëns

Camille Saint-Saënsilla (1835–1921) oli ranskalaissäveltäjistä parhaat valmiudet soitinsäveltämiseen 1800-luvun puolivälissä, ja 35-vuotiaaksi mennessä hän oli säveltänyt jo neljä sinfoniaa ja viisi konserttoa sekä runsaasti kamarimusiikkia. Saint-Saëns jatkoi Lisztin linjoilla sinfonisissa runoissaan ja pyrki sinfonioissaan eroon Berliozin ohjelmasuuntauksesta, vaikka hän toisaalta hyödynsi niissäkin Lisztin malleja. Kaikkiaan hän oli teknisesti taitava ja ammattitaitoinen, joskin hieman eklektinen säveltäjä.

Varhaissinfoniat

Sinfonia A (n. 1850) on sävelletty noin 15-vuotiaana; sitä edelsi kolme kesken jäänyttä kokeilua sinfoniamuodon kimpussa. Ensimmäinen valmistunut sinfonia sisältää beethoveniaanista paatosta tämän seitsemännen sinfonian mukaisesti sekä Mozartin Jupiter-sinfonian teeman.

Sinfoniassa nro 1, Es, op. 2 (1853), etenkin sen avausosassa, eräs lähtökohta on Schumannin Es-duuri-sinfonia; Scherzossa ja kolmannessa, Adagio-osassa on Berliozin vaikutusta samalla kun musiikin tyyli tuntuu ennakoivan Bizet’tä. Finaali on ranskalaista seremoniamusiikkia Berliozin Hautajais- ja voitonsinfonian tapaan, minkä lisäksi osa ennakoi jo säveltäjän urkusinfonian finaalia. Beethovenin Eroica-sinfoniankin erottaa taustalta, samoin Fidelion:

Mutta jo toisessa osassa pilkistää ranskalaisittain kevyt koomisen oopperan, jollei peräti kabaretin tyyli:

Finaalissa kuuluu sitten jo ranskalainen sotilassoittokuntamusiikki integroituneena orkesterimusiikkiin, missä harput hieman pehmentävät militaarista vaikutelmaa:

Urbs Roma (”Rooman kaupunki”) oli varhainen F-duuri-sinfonia (1856), jolle Saint-Saëns antoi lisänimen myöhemmin. Tosin ei ole tietoa teoksen ohjelmallisuudesta, sillä säveltäjä ei saanut koskaan Rooman palkintoa, vaikka yritti kaksi kertaa. Sinfonian toinen osa on kevyt bakkanaali:

Finaalissa on ooditeema, vaikkei siitä kehkeydykään apoteoosia – tai sitten se on ranskalainen, patetiaa välttävä versio siitä:

Sinfonia nro 2, a, op. 55 (1859) on sinfonian ja Tšaikovskille tyypillisen sarjan tai Massenet’n kohtauksille (scènes) rakentuvan suite-lajin välimaastossa. Teoksen avausosa sisältää resitatiiveja ja hyödyntää fuuga-tekniikkaa lähes kaksi oktaavia tersseinä laskevan teeman varassa, mikä tuntuu ennakoivan Brahmsia (neljäs sinfonia). Osa on kuin preludin ja fuugan yhdistelmä; seuraavassa näyte avausosan nopean vaiheen käynnistymisestä heti 1. viulun yksiäänisen aloituksen jälkeen:

Adagio on schumanniaaninen intermezzo ja idylli; seuraavassa Adagion alkutahdit:

 

Scherzo on beethoveniaaninen:

Finaali tuo mieleen Mendelssohnin “Italialaisen” sinfonian tarantellan, mutta toisin kuin Mendelssohnilla Saint-Saëns on kirkastanut a-mollin A-duuriin, kun taas Mendelssohn on mollittanut päätösosan, jolloin hänen sinfoniansa päättyy harvinaisesti muunnosmolliin.

Muita sinfonikkoja

Henri Reber

Henri Reber (1807–80) syntyi Elsassin Mulhausessa ja opiskeli Pariisin konservatoriossa Reichan ja J.-F. Lesueurin johdolla. Hänestä tuli 1851 konservatorion harmonian opettaja ja 1862 sävellyksen professori. Reber oli estetiikaltaan klassisti ja kunnostautui erityisesti kamarimusiikkisäveltäjänä. Hän julkaisi melko myöhään neljä sinfoniaa (1858), sävellajeinaan d-molli, C-duuri, Es-duuri ja G-duuri, joista Berlioz kirjoitti suotuisasti. Reberin klassistisen tyylin havaitsee 2. sinfoniasta:

Sinfonia nro 4

Sinfonia nro 4 op. 33 on luultavimmin sävelletty 1840-luvun lopulla tai 1850-luvun alussa, vaikka se sai ensiesityksensä vasta 1857 Konservatorion konserttiyhdistyksen orkesterin tilaisuudessa 22.2.1857, jossa johtajana toimi Narcisse Girard. Säveltäjien mahdollisuudet sinfonioita soitetuiksi Ranskassa vielä vuosisadan puolivälissä olivat minimaaliset, joten sitä ihmeempää on, että Louise Farrenc onnistui tässä, vieläpänaissäveltäjänä. Teoksen kritiikissä 1.3.1857 Revue et Gazette musicale de Paris kirjoitettiin seuraavasti:

”Konserttiyhdistyksen matineassa koettiin harvinainen tapahtuma: elävän säveltäjän, Hr. Henri Reberin, uuden sinfonian esitys. Hän oli onnekkaasti pystynyt voittamaan esteet, jotka tunnetaan ylittämättömiksi. Huolimatta yleisön haluttomuudesta kuulla muuta kuin mitä se jo tuntee, Hr. Henri Reber voi onnitella itseään saamastaan vastaanotosta. Hänen sinfoniaansa (G-duurissa) kuunneltiin suosiollisesti ja useiden taputusten kera. Ensimmäinen osa, joka alkaa pianissimossa, vaikutti erittäin miellyttävältä ja se ymmärrettiin välittömästi. Adagion alku on hurmaavan suloinen, ja se kirvoitti baro-huutoja; mutta ehkäpä sen päätöstä sai vähän odotella [= oli liian pitkä]. Scherzo on hurmaava alusta loppuun: viulut tulevat esiin somien pizzicato-tehojen ansiosta. Yksimieliset bravot tervehtivät osaa aiempaa suuremmalla lämmöllä. Finaali ansaitsee vain ylistyksiä. Kaiken kaikkiaan Hr Henri Rebelin uusi sinfonia on huomattava saavutus, täynnä kiinnostavia yksityiskohtia hyvin työstetyn orkesteroinnin kera.”

Neljännen sinfonian tyyliä voisi luonnehtia klassis-romanttiseksi, kaikki on hallittua, mutta samalla virkeää ja omintakeista; täsäs näyte 1. osan alkupuolelta:

Hitaan osan tempo on oikeasti Andantino sostenuto – ja arvostelija on oikeassa puhuessaan pituudesta, sillä osa on kauneudestaan huolimatta sinfonian pisin.

Scherzo ei ole Beethovenin tapaan raisu, vaan pikemminkin leikikäs ja kevyt:

Finaali on riemastuttavan vetävä ja kaikin puolin onnistunut karakteristiikassaan ja vaihtelevassa orkesterin käsittelyssään, ja muutoinkin arvostelijan käsityksiin sinfoniasta on helppo yhtyä.

 

Ernest Reyer

Ernst Reyer (1823–89) oli Marseilles’ssa syntynyt säveltäjä, joka siirtyi 1848 Pariisiin ja sai siellä ensimmäisen musiikkiopetuksensa Louise Farrencilta sekä tutustui mm. Gustav Flaubert’iin ja Théophile Gautier’iin. Davidin innoittamana hän sävelsi menestysteoksen Le Sélam (1850), alalajltaan ”orientaalinen sinfonia”, Gautierin tekstiin sooloäänille, kuorolle ja orkesterille. Kyseessä on F. Davidin Autiomaata seuraava oratoriosinfonia, joka vakiinnutti Reyerin kiinnostuksen eksoottisiin aiheisiin, ennen muuta oopperoissaan. Musiikissa on Weber-, ja Berlioz-vaikutteita, ja hänen lähelleen tulee myös Gounod’n, Delibes’n ja Bizet’n sävellystyyli. Myös Reyer’n teoksessa kuvataan erämaaelämää, djinnejä eli pahansuotuisia aavikon henkiä, taisteluita ja pyhiinvaellusta Kairoon.

Charles Gounod

Oopperasäveltäjä Charles Gounod (1818–93) tunsi hyvin saksalaisen tradition, jossa hän kirjoitti kaksi sinfoniaa (1855-56), sillä hän piti sinfoniaa ja kirkkomusiikkia musiikin ”korkeimpina sfääreinä”. Gounod’n sinfoniat oli tarkoitettu hänelle itselleen “persoonallisiksi lohdutuksiksi” epäonnistuneen oopperan La nonne saglante (Vertavuotava nunna) jälkeen. Ne toimivat tärkeinä esikuvina ja lähtökohtina Bizet’n varhaissinfonialle. Sinfonioiden tyyli on keveähkön klassistinen.

Sinfonia nro 1, D syntyi ensin kahtena erillisenä osana, Allegretto moderatona ja Scherzona. Vastaanoton rohkaisemana Gounod lisäsi niihin ääriosat. Avausosaksi kirjoitettu Allegro molto on lähes neoklassinen luomus, toinen osa ja Scherzo – vaikka se onkin kyllä pesunkestävä menuetti – ovat Haydn-pastisseja.

 

Finaali Adagio–allegro vivace alkaa poikkeuksellisen laajalla hitaalla johdannolla ja on nopeassa vaiheessaan täynnä iloista hyörinää.

Sinfonia nro 2, Es on mielenkiintoinen ja onnistunut synteesi Beethovenin ja Schumannin Es-duuri-sinfonioista gallialaisin lisin. Jos Gounod’n edellinen sinfonia on lähinnä miellyttävä, hänen toinen sinfoniansa tavoittelee painavuutta ja suuruutta, josta ovat esimerkkejä avaava haydnmais-beethoveniaaninen Introduction sekä sitä seuraava kahteen teemaan perustuva beethoveniaaninen Allegro agitato.

Myös Larghetton rauha säteilee uudenlaista syvyyttä.

Yllättäen g-mollissa alkava Scherzo on oopperamainen, mutta toki tuo myös Beethovenin mieleen. Finale: Allegro leggiero assai päättää sinfonian hyväntuulisesti.

Georges Bizet

Georges Bizet (1838–75) oli ihmelapsi ja loistava pianisti. Hänen C-duuri-sinfoniansa (1855) syntyi opettaja Gounod’n vaikutuksesta. Se on 17-vuotiaan pojan kirjoittamaksi ihmeteltävä kypsyysnäyte, jonka perusteella pelkästään sen säveltäjä voisi lunastaa paikan musiikinhistoriassa. Sinfonia kuitenkin hävisi ja löytyi uudelleen vasta 1933 ja esitettiin 1935, joten se ei päässyt vaikuttamaan ranskalaiseen sävellyshistoriaan. Kyseessä on raikas, klassistinen teos Haydnin, Beethovenin ja Rossinin jäljissä. Avausosassa on kaikuja Onslow’n II sinfonian finaalista. Sinfonian alkuosa on lähes neoklassinen, yli puoli vuosisataa ennen ilmiötä:

Hitaassa osassa kuullaan balladimelodian ja arabialaisen ornamentiikan yhdistelmä soolo-oboen soittamana ja varmaan Davidin oodisinfonian inspiroimana (huom. esimerkistä puuttuu edellisen nuottisivun kohotahti e1–e1).

Scherzossa on vauhtia ja väriä; finaali on ihastuttavan rientoisa.

Alkusoitto A (1855), Andante–Allegro–Andante–Allegro vivace on sävelletty Rossinin tyyliin; se on kuultu ensimmäisen kerran vasta 1938 (julkaistu 1972). Myös Bizet sävelsi muodinmukaisen “oodisinfonian” Vasco da Gama (1859-60), jossa on monta henkilöä ja vain vähän kerrontaa. Moniosaisessa teoksessa on kaksi hienoa numeroa: Boléro ja Prière (Rukous) kuorolle myrskyn vaimennettua. Marche funèbre h (Hautajaismarssi; julk. 1881) on oopperan La coupe du roi de Thulé (Thulen kuninkaan malja; 1868-69) alkusoitto.

Oodisinfonia Vasco da Gama

Bizet’n Ode-Symphonie, sinfoninen oodi Vasco da Gama (1860) Louis Delâtren tekstiin, on Félicien Davidin teoksessaan Le Désert (Autiomaa, 1844) luoman lajin seuraajateos, joka julkaistiin vasta postuumisti 1880. Kyseessä on lähinnä dramaattinen kantaatti, jossa on kuoro ja viisi solistia. Henkilöitä ovat Vasco de Gaman , joka kuoli 1524 Portugalin Intiassa, ohella hänen veljensä Alvar, nuori upseeri Léonard, La vigie (Tähystäjä) sekä myrskyjen kuningas Adamastor.

Teoksen tekstinä on löytöretkeilijä Vasco da Gaman tutkimusretki meriteitse Intiaan, laivojen siirtyminen Tejo-virran suulta rauhallisen ja Adamastor-jättiläisen nostattaman myrskyn läpi koko miehistön rukoilun avulla luvatun maan ilmaantumiseen horisontissa. Meyerbeerin L’Africaine, alkuperäiseltä nimeltään sekin Vasco da Gama (sävelletty 1837–63, esitetty 1865), kuvaa suurin piirtein samoja tapahtumia.

Alussa kuvataan rauhallista luontoa sekä odotellaan lähtöä uudelle mantereelle:

Léonard laulaa liikkumattomasta merestä sekä kauas jääneistä rakkaista.

La mer est immobile et longue est la veillée,/Meri ei liiku ja pitkä on iltapuhde,
La flotte court san bruit,/laiva kulkee ääneti
Sous le ciel entflammé./liekehtivän taivaan alla.
Ah! qu’il doit être doux d’errer sous la feuillée./Ah, on suloista käyskennellä lehvistössä
Avec celle qu’on aime/naisen kanssa jota rakastaa
et dont on est aimé !/ja jolta saa vastarakkautta!

 

Teoksen tunnetuin numero on bolero ”La marguerite a fermé sa corolle” (Päivänkakkara/Kaunokainen on sulkenut terälehtensä), ja sitä laulavat yleensä naissopraanot, vaikka se on alunperin nuoren miehen numero.

La marguerite a fermé sa corolle/Kaunokainen on sulkenut terälehtensä
L’ombre a fermé les yeux de jours./varjo on sulkenut päivän valon.
Belle me tiendras-tu parole?/Pidätkö kaunotar minulle sanasi?
La marguerite a fermé sa corolle/Kaunokainen on sulkenut terälehtensä
Oeuvre to coeur à mon amour./avaa sydämesi rakkaudelleni.
La-la-la-la-la …la./La-la …la.
Ouvre ton coeur,/Avaa sydämesi
Ô jeune ange, à mon flamme/oi nuori enkeli liekilleni,
Qu’on rêve charme ton sommeil/kun haave sulostuttaa unesi
Ouvre ton coeur./Avaa sydämesi.
Je veux reprendre mon âme,/Minä haluan elähdyttää mieleni,
Ouvre ton coeur, ô jeune ange,/avaa sydämesi, oi nuori enkeli,
à mon flamme./liekilleni.
Comme une fleur s’ouvre au soleil !/Kuten kukka aukeaa auringolle.
…
La-la-la-la-la…la.

Seuraa rajuilma (Orage) sekä Adamastorin ilmaantuminen: ”Nämä rajuilmat ovat minun juhliani./Olen jättiläisten kuningas/Minä vastustan teidän valloitustanne./Minä on myrskyjen niemi/Kahden valtameren valtias.”

 

Lopulta maata on näkyvissä!

Lopuksi kuullaan mitä kolonialistisin päätöskuoro:

A nous l’Asie et ses trésors/Meille kuuluu Aasia aarteineen
Rêvés par nos ancêtres./Esi-isiemme haaveet.
Peuples sauvages de ces bords/Näiden rantojen villit ihmiset
Reconnaissez vous maîtres/tunnistakaa isäntänne.
Cher pays nous te revenons/Me tulemme takaisin rakkaaseen maahasi
Vainquer des infidèles/Uskottomien valloittajana
Et tu couronneras nos fronts/ja sinä kruunaat ohimomme
De palmes immorteles./kuolemattomilla palmunlehvillä.

Roma, Patrie ja L’Arlésienne

Konserttisarja nro 3, Roma (1860–68/71), on moniosainen sinfoninen runo tai sarja, alun perin ”Italialainen sinfonia” osinaan Rooma, Venetsia, Firenze ja Napoli. Siitä esitettiin 1869 kolme osaa (ei scherzoa) kovasti Berliozin mieleen tuovalla otsakkeella Fantaisie symphonique. Souvenirs de Rome (”Sinfoninen fantasia. Rooman muistoja”). Tuolloin osien otsakkeina olivat Metsästys Ostian metsässä, (2. osa scherzo jäi pois), Kulkue ja Rooman karnevaalit. Painettuna (1880) neliosaisessa teoksessa ei ole enää otsakkeita, mutta semmoisenaankin se on tuore ja väkevä sävellys rapsodisessa kuvallisuudessaan.

1. Andante tranquillo (”Rooma”)

2. Allegro vivace (”Venetsia”)

3. Andante molto (”Firenze”)

4. Allegro vivacissimo (”Napoli”)

Patrie (Isänmaa; 1873) on melskeisä teos, jossa ranskalainen patriotismi ja puolalaisuuden ihailu yhdistyvät; teos on Bizet’n Wellingtonin voitto. L’Arlésienne -sarjat nro 1–2 (Arleesitar; 1872) Alphonse Daudet’n näytelmään tehdystä musiikista ovat orkesterisarjoina populaaria ja tarttuvaa musiikkia. Sarjan nro 2 on koonnut ja orkestroinut luultavimmin Ernest Guiraud, joka revisoi myös Carmenin Bizet’n kuoleman jälkeen muuntamalla puheosuudet resitatiiveksi.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös