Josquin Desprezin elämä
1.11.2007 (Päivitetty 26.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Renessanssin musiikkiruhtinaan elämä

Säveltäjähistoria syntyy

Polyfonisen ihanteen leviämisen ja korkeatasoisten kuorojen perustamisen myötä tarvittiin paljon uutta musiikkia, joten luotiin suuria ohjelmistokokoelmia sekä kuorokirjoja (Cambrai, Sikstuksen kappeli jne.). Samalla muodostuivat laatukriteerit ja säveltäjien puolella tarve hyödyntää osaamistaan yksilöllisellä ja systemaattisella tavalla. Samalla tavoin kuin taiteilijat vapautuivat vähitellen puhtaasti käsityöläisen roolistaan, musiikkiohjelmiston levitessä oman elinpiirin ulkopuolelle ja tultua painetuksi, tekijyys musiikissakin korostui. Rivimuusikoista ja klerkkien harmaasta joukosta nousi yhä enemmän esiin lahjakkaita säveltäjiä, jotka hovisäveltäjän tai kapellimestarin (maestro di cappella) nimikkeellä saivat osakseen ennen näkemätöntä arvostusta. Osaamisen ja kokemuksen rinnalle tulee välttämättömäksi myös yksilöllinen luovuus. Voi puhua säveltäjistä ja heidän biografioistaan; musiikinhistoriasta alkaa tulla vähitellen instituutio- ja lajihistorian ohella myös säveltäjähistoriaa.

Säveltäjät pyrkivät itsekin maineeseen. Moni tuli Italiaan paitsi rahan perässä myös saadakseen asemaa ja arvostusta, sillä juuri humanistien Italiassa yksilöllisyys korotettiin kunniaan. Samalla kun messuissa tai moteteissa ylistettiin kuningasta, ruhtinasta tai paavia, osa sävellyksen saamasta loisteesta osui myös tekijään. Samoin kuin renessanssimaalarit sijoittivat itsensä maalauksiinsa, säveltäjät sisällyttivät itsensä teoksiinsa tekstin tai solmisaatiotavujen kautta. Säveltäjät tekivät toisistaan – lähinnä opettajistaan tai esikuvistaan – kunnioitusmotetteja tai näiden kuoltua valitussävellyksiä (déploration). Ja silloin kun esikuvia jäljiteltiin – säveltämällä lisä-ääniä aiempiin chansoneihin, motetteihin, käyttämällä cantus firmus – ja parodiamessuissa edeltäjien tai aikalaisten sävellyksiä – kunnioituksen ohella tuli nostettua myös omaa mainetta.

Sävellysteknisen taidokkuuden tarkoitus oli aina olla myös oman mestaruuden puolihuolimatonta ylistystä. Niinpä 1500-luvun vaihteen parhaisiin kuuluvan säveltäjä Antoine Brumel Glareanuksen mukaan säveltäessään Maanjäristysmessuaan hän ”ei taatusti jättänyt käyttämättä yhtäkään keinoa näyttääkseen aikansa laulajille taitoansa, vaan pikemminkin hän ponnisteli henkensä kaikella pakottamisella jättämään myöhemmin tuleville todisteen lahjakkuudestaan.”

Josquin ajan täydellisimpänä säveltäjänä

Ajan suurin säveltäjä oli useiden eri lähteiden mukaan Josquin Desprez (n. 1450–1521). Aikakauden monet teoreetikot ja säveltäjät pitivät Josquinin musiikkia mallina, ja hänen taiteensa sai määreen ars perfecta (täydellinen taito / taide). Petrucci omisti Josquinille tämän vielä eläessä peräti kolme messujulkaisua, jotka ilmestyivät 1502, 1505 ja 1514. Hänen musiikkiaan julkaistiin paljon vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Tilanteen houkuttelemana etenkin Saksassa suuri joukko teoksia pantiin hänen nimiinsä myynnin edistämiseksi, mikä on sittemmin tuottanut tutkijoille ongelmia yksittäisten teosten tekijyyden määrittelyssä. Kymmenet Josquinin motetit ja laulut ovat tässä suhteessa kiistanalaisia.

Josquinin kuolemaa seurasi useita muistosävellyksiä, elegioita, lamentaatioita tai deploraatioita:

• Heronimus Vindersin epitafi O mors inevitabilis (Oi kuolo väistämätön)
• Gombert, joka oli mahdollisesti Josquinin oppilas, ja Appenzeller sävelittivät elegian Musae Jovis (Juppiterin / Zeuksen muusat), jonka cantus Gombertilla on otettu Josquinin motetista Circumdederunt me (Minua ympäröivät)
• lisäksi löytyy kaksi elegiamotettia tekstiin Absolve, quaesumus, Domine, joista toinen saattaa olla Josquinin oma hautajaisteos
• Jean Richafort julkaisi kuusiäänisen requiemin Josquinin muistolle, Requiem In memoriam Josquin Desprez (1532)
• Jacquet Mantovalaisen motetti Dum vastos Adriae fluctus (1554) on sikäli tärkeä teos, että se sisältää Josquinin motettien nimiä

Josquin ajan kirjallisuudessa

Castiglione puhuu Hovimiehessään (1528) Josquinista ja Rabelais mainitsee hänet Pantagruelinsa (1533-35) neljännen kirjan laajassa muusikkoluettelossa peräti ensimmäisenä: Josquin des Prés, Ockeghem, Obrecht, Agricola, Brunel, Camelin, Vigoris, de la Fage, Bruyer, Prioris, Seguin de la Rue, Midy, Moulu, Mouton, Guascoigne, Loyset Compère, Penet, Fevin, Rouzée, Richardford, Rousseau, Consilion, Constantio Festi, Jacquet Berchem jne.

Lutherille Josquin oli suorastaan lempisäveltäjä. Hän luonnehti tämän musiikkia pariin otteeseen: ”Josquin on nuottien mestari, ja niiden täytyy tehdä, mitä hän tahtoo; muiden laulumestareiden täytyy tehdä niin kuin nuotit määräävät.”; ”Josquinin kaikki teokset ovat iloisia, hyväntahtoisia, virtaavat lempeästi eivätkä ole pakotettuja tai sääntöjen armoilla, vaan kuin peipon laulu.”

Humanistiteoreetikko Glareanukselle Josquin oli niin ikään ensimmäinen kaikista säveltäjistä. Dodekachordonissaan (1547) hän puhuu useaan otteeseen tämän musiikista, vertaa sitä muihin sekä käyttää runsaasti tämän sävellyksiä havainnollistaakseen uutta moodiajatteluaan. Glareanuksen mukaan

Lahjakkaiden miesten suuresta joukosta erottuu erityisesti lahjoiltaan, harkitsevuudeltaan ja tuotannoltaan Jodocus a Prato, jota hänen kotoisella belgian kielellään tavalliset ihmiset kutsuvat herttaisesti nimellä Josquin. Hänen lahjakkuutensa oli joka tavoin monipuolista, niin hyvin varustettua luonnollisella terävä-älyisyydellä ja elinvoimalla, ettei tällä alalla ollut mitään, mitä hän ei olisi kyennyt tekemään. Mutta monissa tapauksissa häneltä puuttui tietoon perustuvaa kohtuullisuutta ja arviokykyä, minkä vuoksi eräissä kohdin hän ei lauluissaan pidätellyt eloisan lahjakkuutensa kiihkeyttä niin täydelleen kuin hänen olisi pitänyt, vaikkakin tämän tavanomaisen vian voi antaa anteeksi hänen muutoin verrattomien lahjojensa vuoksi. Enemmänkin, vaikka hänen nerouttaan ei voi kuvailla ja voimme ihailla sitä enemmän kuin kohdella sitä sen arvon mukaisesti, on myös havaittavissa, että ei vain neroudeltaan häntä ole asetettava muiden yläpuolelle, vaan myös hänen muokkaustyönsä huolellisuuden vuoksi. Sillä ne, jotka tunsivat hänet, sanoivat, että hän julkaisi teoksensa vasta paljon harkinnan ja monien korjausten jälkeen; hän ei myöskään päästänyt laulua julkisuuteen ennen kuin oli pitänyt sitä itsellään joitain vuosia.

Michelangelon ja Vincin veroinen säveltäjä

Cosima Bartoli vertasi teoksessaan Ragionamenti accademici (Akateemisia pohdintoja, 1567) Josquinia Michelageloon (1475–1564):

Tiedän hyvin, että Ockeghem oli niin sanoakseni ensimmäinen, joka näinä aikoina löysi uudelleen musiikin, joka oli miltei kokonaan sammunut – samalla tapaa kuin Donatello, joka omana aikanaan löysi uudelleen kuvanveiston – ja että Josquinin, Ockeghemin oppilaan, voi sanoa olleen musiikissa luonnonihme, samaan tapaan kuin meidän Michelangelo Buonarrotimme on ollut arkkitehtuurissa, maalaamisessa ja kuvanveistossa; sillä kuten ei ole ollut ketään, joka säveltämisessä tulisi lähellekään Josquinia samoin Michelangelo niiden kaikkien joukossa, jotka ovat olleet aktiivisia näiden taiteiden alueella, on yhä yksin ja vailla vertaa; molemmat ovat avanneet kaikkien niiden silmät, jotka saavat iloa näistä taiteista tai tulevat saamaan sitä niistä tulevaisuudessa.

Josquinia voisi tosin pikemminkin verrata Leonardo da Vinciin (1452–1519), joka oli hänen välitön aikalaisensa ja vertaisensa kuvataiteissa. Vincin suhde ammatin harjoittamiseen oli nimittäin täsmälleen samalla tavoin renessanssille ominaisen käytännöllinen kuin Josquinillakin. Vinci oli vanhasta ajattelusta riippumaton yksilö, joka saattoi sanoa: ”Turhaa ja täynnä virheitä on kaikki tiede, joka ei pohjaudu kokemukseen, tuohon kaiken varmuuden äitiin”.

Lausunnon voi yhdistää itseään Josquinin oppilaana mainostaneen Adrianus Petit Coclicon (n. 1500–1562 jälk.) selontekoon mestarinsa opetusmetodista (1552):

Opettajani Josquin ei ikinä antanut oppituntia musiikista eikä kirjoittanut teoreettista kirjaa, ja kuitenkin hän kykeni lyhyessä ajassa luomaan täydellisiä muusikoita, koska hän ei pidättänyt oppilaitaan pitkillä ja hyödyttömillä opetuksilla vaan opetti heille säännöt muutamalla sanalla opettaessaan laulamista käytännössä. Kun hän huomasi oppilaidensa hallitsevan laulun kunnolla, he osasivat lausua hyvin sekä koristella melodioita ja sijoittaa tekstin oikein musiikkiin, hän opetti heille täydelliset ja epätäydelliset konsonanssit sekä niiden käytön improvisoitaessa vastaääniä koraalille. Jos hän sitten löysi oppilaita, joilla oli hyvä käsityskyky ja hyvä mielenlaatu, saattoi hän opettaa heille muutamalla sanalla kolmi- ja sitten neli-, viisi-, kuusiäänisen jne. säveltämisen perusteet antamalla heille aina hyviä jäljittelemisen malleja. Josquin ei kuitenkaan pitänyt kaikkia soveliaina opiskelemaan sävellystä. Hän arveli, että sitä kannatti opettaa vain niille, joita heidän luonteensa epätavallinen voima pakotti tähän ihastuttavaan taiteeseen, sillä hän väitti, että oli sävelletty jo monia hienoja teoksia ja että vain yksi ihminen tuhannesta saattoi säveltää mitään niiden arvoista, saati sitten parempaa.

Josquin pompottaa työnantajiaan

Josquinin suuri maine ei ole voinut syntyä sattumalta, vaikka ajan henkeen kuuluikin suurmiesten löytäminen ja korottaminen jalustalle. Dokumenttien perusteella Josquinin nerous, toisten yläpuolelle nouseminen, havaittiin jo varhain, heti hänen uransa alkuvaiheessa – seikka, josta myös Josquin tuntui olevan yllättävän tietoinen.

Josquinin tapa vaihtaa työnantajia ja suhtautua näiden vaatimuksiin muistuttaa kovasti pari sukupolvea myöhemmin eläneen Benvenuto Cellinin (1500–71) käyttäytymistä. Ollessaan Milanon Galeazzo Sforzan palveluksessa (1473-–6) Josquin onnistui nimittäin suututtamaan herttuan perusteellisesti jakelemalla osaamisensa hedelmiä muillekin kuin työnantajalleen, mitä tuolloin – ja vielä 300 vuotta myöhemminkin – pidettiin suorastaan rikollisena. Galeazzo kirjoitti aiheellisesti:

Iuscino-laulajalle

Iuscino. Olemme kuulleet, että vietätte aikaanne kirjoittamalla jotain muuta kuin sitä teosta, jonka olemme tilanneet teiltä, ja että olette pannut sivuun meidän tehtävämme palvellaksenne muita, mistä syystä olemme teille kovasti närkästyneitä. Ja olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että telkeämme teidät vankilaan opettaaksemme teitä olemaan viisaampi toisella kerralla, mikä tapahtuukin teille, jos ette saa aikaiseksi, että teos, jonka olemme tilanneet teiltä, toimitetaan viivyttelemättä. Annettu 15. maaliskuuta 1473.

Kaikesta päätellen Josquin oli jo vähän yli 30-vuotiaana ensiluokkainen ja tavoiteltu säveltäjä, jonka aikaansaannoksista kilpailtiin. On mahdollista, että hän teki musiikkia jo nyt Ferraran hovia varten, johon hänet sitten kiinnitettiin myöhemmin (1503-04). Myös Ferraraan kiinnityksen yhteydessä samanlainen piirre, Josquinin itsetietoisuus, on havaittavissa. Tämä ilmenee hovin lahjakkuuksien metsästäjän Ferraran herttualle Ercole d’Estelle kirjoittamasta kirjeestä (2.9.1502), jossa hän vertaa Josquinia Isaaciin:

Täten ilmoitan Teidän Ylhäisyydellenne, että laulaja Isaac on ollut Ferrarassa ja on muovannut erittäin hyvän motetin ja saanut sen päätökseen kahdessa päivässä. Tästä voi päätellä luotettavasti, että hän kykenee säveltämään hyvin nopeasti ja on sitä paitsi hieno mies. Hänen kanssaan on helppo tulla toimeen ja hän vaikuttaa minusta sopivalta Teidän Ylhäisyydellenne. Ruhtinas Alfonso kysyi häneltä minun välitykselläni, josko hän tahtoisi astua Teidän Ylhäisyytenne palvelukseen. Hän vastasi, että palvelisi teitä mieluummin kuin muita herroja, jotka hän tuntee, ja että hän ei kieltäytyisi nimityksestä. Hän pyysi saada tiedon kuukauden sisällä palkataanko hänet vai ei, ja me hyväksyimme tämän ehdon saadaksemme aikaa ilmoittaa Teidän Ylhäisyydellenne näistä seikoista. Olemme luvanneet hänelle kymmenen tukaattia kuussa, ja hän tyytyy siihen; joten olisitteko nyt niin ystävällinen ja lähettäisitte meille sanan suostutteko tähän vai ei. Hän näytti minusta sopivammalta palvelemaan Teidän Ylhäisyyttänne kuin Josquin, sillä hän on ystävällisempi kollegoitaan kohtaan ja säveltää uusia asioita nopeammin. On totta että Josquin on parempi säveltäjä, mutta hän kirjoittaa vain kun häntä huvittaa eikä silloin kun häntä vaaditaan, ja hän on pyytänyt 200 tukaattia palkkaa, kun taas Isaac on tyytyväinen 120:een. Teidän Ylhäisyytenne voi nyt valita näiden kahden välillä miten vain haluaa.”

Herttua palkkasi tietenkin Josquinin, sillä hovin koristukseksi kelpasi vain kaikkein paras. Josquinin maine säilyi läpi 1500-luvun: mm. Monte kirjoitti vuosisadan loppupuolella parodiamessun Josquinin motettiin Benedicta es, celorum regina, ja vielä 1771 Andrae Adami kirjoitti: Josquin ”on tämän tieteen suurin valo, jolta kaikki hänen jälkeensä tulevat kontrapunktistit voivat oppia.” Josquin löydettiin uudestaan Burneyn ansiosta 1700-luvun jälkipuoliskolla. Ambros musiikinhistoriassaan (1868) vakiinnutti Josquinin merkityksen renessanssisäveltäjien ruhtinaana.

Josquinin elämä

Ranskalainen syntyperä

Ollakseen täysrenessanssin suurin säveltäjä Josquinin elämäkerrassa on merkillisen suuria aukkoja vaikkapa Dufayhin verrattuna. Josquinista tavallisimmin käytetyt nimet olivat Jodocus Pratensis ja Jodocus a Prato. Nykyisin oikeana pidetty nimi tulee hänen motetistaan Illibata Dei virgo nutrix (Tahraton neitsyt Jumalan ruokkija), jonka teksti on kirjoitettu akrostikonin muotoon: motettitekstin, joka lienee säveltäjän käsialaa, ensimmäisen puoliskon säkeiden alkukirjaimet antavat tulokseksi nimen Josquin des Prez tai Josquin Desprez; jälkipuolisko paljastaa syntymäpaikaksi ”niityt (Prez) Escaut-joen alkujuoksulla” ja paikannimeksi Condé-sur Escaut’n (Pohjois-Ranskassa), joskin nykyään Josquinin todennäköisempänä syntymäpaikkana pidetään St. Quentiniä. Toisessa dokumentissa, Galeazzo Sforzan beneficium-anomuskirjeessä 1473 paaville, viitataan Josquiniin Cambrain klerkkinä sekä Picardin maakunnasta kotoisin olevana. Josquin oli siis kansallisuudeltaan ja kulttuurisesti ranskalainen.

Josquinin tarkka syntymävuosi on hämärän peitossa, mutta erään Josquiniin virheellisesti yhdistetyn tiedon perusteella se määritettiin aiemmin vuoden 1440 paikkeille, sillä Milanon katedraalin dokumentissa (1459) puhutaan laulajasta nimellä Jodochi de frantia biscantor, ja biscantor-nimike viittaa aikuiseen laulajaan. Nykyään tiedetään, että dokumentti viittaa toiseen laulajaan, joten Josquinin syntymä sijoitetaan vuoden 1450 tuntumaan. Itse asiassa Josquin Desprez on sekoitettu ajan mittaan noin puoleen kymmeneen muuhun Josquiniin, ja nykyään Josquinin elämäkerta ja ura tiedetään aivan toisenlaiseksi kuin vielä kymmenisen vuotta sitten. Myös hänen nimensä on nyt muotoa Jossequin Lebloitte dit Desprez, joka löytyy perintöasiakirjoista hänen isänsä kuoltua (1483).

Josquin Desprezin koulutuksesta ei tiedetä mitään, mutta mahdollisesti hän opiskeli St. Quentin tuomiokapitulikirkossa Ockeghemin johdolla, sillä Josquin perusti monet sävellyksensä Ockeghemin teoksille ja kirjoitti myös déploration tämän kuoleman johdosta (Nymphes des bois). Josquinin aktiviteetista tältä ajalta ei tiedetä juurikaan mitään muuta.

Josquin Provencessa, Milanossa ja Roomassa

Toisin kuin aiemmin luultiin, Josquin ei ollut Italiassa ennen vuotta 1484. Hänen ensimmäinen varmasti rekisteröity työpaikkansa oli Anjoun kuningas Renén palveluksessa Aix-en-Provencessa (1475–n. 1480) laulajana: hänen tittelinsä oli Jusquinus Pratensis Cameracensis diocesis clericus et cantor capelle serenissimi. Renén kuoltua 1480 Josquin kävi mahdollisesti Unkarissa ja siirtyi ilmeisesti Ranskan hoviin Ludvig XI:n palvelukseen. Hän kenties kirjoitti kuoleman merkitsemälle kuninkaalle lohdutuspsalmin Misericordias Domini (Herra, minun pelastukseni Jumala) ja ehkä myös Psalmiin 38 perustuvan Domine ne in furore, jossa toivotaan toipumista sairaudesta. Heer Songbookin anonyymi laulu Guillaume se va chaufer saattaa olla Josquinin käsialaa tältä ajalta, sillä laulukirjan kerääjä varusti sen nimellä Carmen gallicum Ludovici XI Regis Francorum (Ranskan kuninkaan Ludvig XI:n ranskalainen laulu). Myöhemmin se esiintyy Glareanuksella otsakkeella Lutuichi Regis Franciae jocosa cantio (Ranskan kuninkaan Ludvigin pilalaulu) ja Glareanus kertoo myös hauskan tarinan kuninkaan ja Josquinin suhteesta, vaikkakin hän virheellisesti viittaa Ludvig XII:een.

Kun Ludvig XI kuoli 1483, Josquin siirtyi murhatun Galeazzon veljen, kardinaali Ascanio Sforzan palvelukseen (1484–85). Tälle hän sävelsi pari frottolaa, jotka Petruccin julkaisuissa (1504, 1505) esiintyvät nimen Josquin d’Ascanio alla. Ascaniolle Josquin sävelsi myös ehkä messunsa La sol fa re mi, jolla hän yritti periä tältä saataviaan; kerrotaan, että kardinaalin vastaus kuului ”Lascia fare a me” (Anna minun olla). Ollessaan Sforzilla Josquin sävelsi motettien lisäksi ilmeisesti myös messunsa Ave maris stella, L’homme armé sexti toni sekä Hercules Dux Ferrariae. Suhteet Ferraraan muodostuivat jo tällöin, sillä Ascanio vieraili 1480-luvun alussa 200 miehen saattueen kera Ferrarassa. Josquin oli tuolloin kaikesta päätellen mukana ja saattoi kirjoittaa Ercolea ylistävän messunsa. 1483 Josquin vieraili myös Condéssa, sillä dokumenttien mukaan hän palasi sinne tuolloin ensi kertaa.

Kun Ascaniosta oli tullut 1484 kardinaali, Josquin meni tämän mukana Roomaan. Seuraavina vuosina hän jakoi aikansa Milanon ja Rooman kesken ja halusi irtautua kardinaalin palveluksesta. Seuraavaksi hän oli Milanon herttuan kapellin jäsen (vuoden 1489 dokumentin mukaan) ja kesäkuussa 1489 hänestä tuli vihdoin paavin kapellin jäsen. Hän pysyi tässä virassa ainakin vuoteen 1495, mahdollisesti jopa 1500 saakka, mitä emme kuitenkaan voi tietää, sillä paavin kapellin kirjanpito puuttuu vuosilta 1495-1500. Joka tapauksessa hänen mainitaan taas kardinaali Ascanion yhteydessä Roomassa (1498–99). Josquin sai muutamia beneficiumeja Burgundin mailta. 1500-luvun ensimmäisinä vuosina hän mahdollisesti oleskeli myös Firenzessä Obrechtin, Isaacin ja Agricolan tapaan. Petrucci julkaisi Josquinin sävellyksiä: kuusi chansonia (Odhecaton; 1501) ja ensimmäisen messukirjan (Liber primus missarum Josquinini, 1502).

Josquin ja Ranskan kuningas

Ferraran lähettilään kirjeen perusteella Josquin saattoi viettää pari vuotta (1501-03) Ranskan kuninkaan hovissa; siihen suuntaan viittaavat myös laulut Adieu mes amours sekä Vive le roy. Tosin Ranska-suhde saattaa liittyä myös johonkin toiseen Josquiniin. Tuohon aikaan sijoittuu myös anekdootti, joka on säilynyt sekä Glareanuksen kertomana että myös myöhemmässä hänestä riippumattomassa lähteessä. Glareanuksen mukaan Ludvig XII oli luvannut Josquinille beneficiumin, mutta Josquin kyllästyttyään odottamiseen oli sävelittänyt Psalmin 119 jakeet 49-64 motetiksi Memor esto verbi tui (”Muista lupausta, jonka palvelijallesi annoit”). Kun kaikki ihastelivat motetin hienoa tekotapaa, kuningas viimein häpeissään joutui lunastamaan lupauksensa. Tämän johdosta Josquin olisi kiitollisuutensa osoitukseksi säveltänyt toisen motetin Bonitatem fecisti (jae 65: ”Herra, hyvin sinä olet palvelijallesi tehnyt”). Jo Glareanus piti kuitenkin jälkimmäistä motettia huonompana, ja se onkin ilmeisesti Carpentrasin sävellys.

Toinen vain Glareanuksen välittämä tarina liittyy sekin samaan kuninkaaseen:

Ludvig XII:lla sanottiin olleen hyvin heiveröinen ääni. Hän oli kuitenkin mielistynyt johonkin lauluun ja kysyi Josquinilta, löytyisikö ketään joka voisi säveltää moniäänisen laulun, jossa myös hän voisi laulaa. Laulaja hämmästyneenä kuninkaan pyynnöstä, sillä hän tiesi tämän täysin musiikillisesti tietämättömäksi, epäröi hetken ja päätti vihdoin vastata. ’Kuninkaani’ hän sanoi, ’aion säveltää laulun, jossa myös Teidän Korkeudellenne annetaan sija laulaa.’ Seuraavana päivänä laulaja sävelsi laulunsa neljälle äänelle. Hän oli säveltänyt laulun niin, että kaksi poikaa lauloi ylä-ääniä erittäin kevyesti ja herkästi kaanonissa, ilmeisesti jottei kuninkaan tavattoman ohut ääni peittyisi. Seuraavan äänen hän oli antanut kuninkaalle, ja se koostui yhdestä jatkuvasta sävelestä alttoalueella, joka sopi kuninkaalliselle äänelle. Säveltäjä ei tyytynyt vain tähän menettelyyn, jottei kuningas horjuisi äänessään, vaan hän lauloi myös bassoa ja oli sovittanut äänensä niin, että sopivin välein hän tuki kuningasta oktaavissa. Kuningas nauroi makeasti tempulle ja iloiten päästi säveltäjän menemään lahjan ja tavoitellun suosion kera.

Josquinin ei ollut selvästikään vaikeaa pärjätä korkea-arvoisten työnantajiensa kanssa. Ilmeisesti hän ei ollut kuitenkaan virallisessa työsuhteessa hoviin, vaan toimitti sinne uusia sävellyksiä samalla kun hän saattoi tarjota palveluksiaan muuallekin. Viisiääninen motetti De profundis (Syvyydestä huudan) on sävelletty ehkä Ludvig XII:n hautajaisiin, mutta yhtä hyvin se on saattanut syntyä myös Filip Kauniin (k. 1506), Anne Bretagnelaisen (k. 1514) tai Maksimilian I:n (k. 1519) kuoleman johdosta.

Josquin Ferrarassa

Ensimmäinen virallinen yhteys Ferraran hoviin Josquinilla oli 1502, mutta ilmeisesti jo 1480-luvulla hän oli säveltänyt Ercole d’Estelle musiikkia tämän tilauksesta. Agenttien toimeenpaneman metsästyksen sekä Isaacin ja Josquinin kilpailuttamisen jälkeen Josquin peri voiton. Herttua Ercole (1471-1505) oli 1490- ja 1500-luvuilla erityisen antelias taiteen suojelija, etenkin sen jälkeen kun hänen vaimonsa Eleonora oli kuollut 1493 ja Milanoon naitettu tytär Beatrice kuoli 1497. Loppuaikoina hän oli uskonnollinen ja pessimistinen jopa Savonarolan kannattaja ja pani joitain tämän uudistuksia toimeen Ferrarassa. Vuodesta 1496 hän toimitutti joka lauantai erityisen Neitsyt-vesperin, mikä lisäsi polyfonisten messujen ja vesperien, antifonien ja votiivimotettien tarvetta. Niinpä hänen agenttinsa palasivat hankintamatkoiltaan 1498 mukanaan 20 uutta messusävelitystä. Kun kapellimestari Johannes Martini kuoli 1497, hän yritti saada Milanosta Weerbecken 1499. Ranskan hovista hän sai 1501 alkaen käyttöönsä Verbonnet’n alias Ghiselinin musiikkia.

Josquinin palkkaaminen merkitsi todellakin ”kruunun asettamista kapellin päälle”. Josquin oli Ferraran maestro di cappella vain kesäkuusta 1503 huhtikuuhun 1504, mikä johtui ilmeisesti rutosta, sillä Obrecht, joka korvasi hänet, kuoli Ferrarassa tähän pelättyyn tautiin seuraavana vuonna 1505. Josquinin palkka oli ruhtinaalliset 200 tukaattia vuodessa, mikä oli ylin Ferrarassa kenellekään maksettu palkka. Aika oli Josquinille äärimmäisen hyödyllistä: koska Ferraran ja Venetsian välillä oli erittäin läheiset suhteet, hän kykeni toimittamaan Petruccille paljon uutta materiaalia julkaistavaksi ja niinpä seuraavina vuosina hänen musiikkiaan ilmestyi runsaasti Italian tärkeimmän kustantajan julkaisemana. Josquin sävelsi Ercolen pyynnöstä vain kirkkomusiikkia. Tänä aikana valmistuivat ainakin Josquinin tuotannon kannalta keskeinen psalmimotetti Miserere mei, Deus (Armahda minua Jumala) sekä motetti Virgo salutiferi hovirunoilija Ercole Strozzin tekstiin. Missa Hercules Dux Ferrariaen painaminen herttuan kuoltua 1505 oli hommage suurelle suojelijalle, vaikkakin messu on sävelletty mitä todennäköisimmin jo 1480/1.

Takaisin kotiseuduille

Josquin palasi lopullisesti kotiseuduilleen pohjoiseen Condéen vuonna 1504. Hän toimi siellä kaniikkina ja tuomiokapitulikirkon rovastina. Tuolloin hän oli 1508-11 mahdollisesti suhteissa Margaret Itävaltalaisen hoviin, sillä laulujen Plus nulz regretz, Plaine de dueil ja Parfons regretz tekstit viittaavat murheisen lesken suosimaan aihepiiriin. Myös Kaarle V oli yhteydessä Josquiniin, sillä hän maksoi 1520 uusista lauluista ”Joskinille”. Välttämättä Josquinilla ei silti ollut sen kummempaa suhdetta Alankomaiden hoviin, hän vain toimitti sävellyksiä pyynnöstä.

Josquin kuoli 27.8.1521 Condé-sur-Escaut’ssa. Viimeisessä tahdossaan hän määräsi joka lauantaina ja aina Maria-juhlan iltana toimitettavaksi Salve-palveluksen sekä kaikkien julkisten kulkueiden yhteydessä säveltämänsä Pater noster / Ave Marian laulettavaksi talonsa edustalla. Yllättävää on, että puukaiverrus vuodelta 1611 on ainoa todistettava kuva tästä eräästä musiikinhistorian suurimmasta säveltäjästä.

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös