Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Improvisaation ja eri musiikkien liitto on tuottanut omintakeisia pianoteoksia
Osallistuvuus on estänyt läpilyöntiä musiikkiteollisuudessa
Kukapa 70-lukulainen ei osaisi joukkolaulua !El pueblo unido jamá será vencido! Siinä soi Chilen kansan taistelumieli ja kansainvälinen solidaarisuus Pinochetin sotilashallitusta vastaan. Vaikuttavan laulun sävelsi Sergio Ortega, joka tuolloin Kurt Weillin ja Hans Eislerin hengessä pyrki yhdistämään populaari- ja konserttimusiikin keinovaroja.
Laulua Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa! tuskin enää tarvitaan aiemmassa tehtävässään. Mutta sen olemassaolon jatkuvuuden on turvannut toinen, Ortegan kanssa samoin ajatteleva säveltäjä Frederic Rzewski (s. 1938).
Rzewskin kädestä on lähtenyt 36 muunnelmaa laulusta The People United Will Never Be Defeated! (1975). Se on pianokirjallisuuden huikeimpia saavutuksia, mestariteos. Siitäkin huolimatta, että ani harva suomalainen pianisti tuntee Rzewskiä. Näin on käynyt, sillä hän on vailla musiikkibisneksen ja -establismentin tukea saanut tehdä elämäntyötään ainakin meiltä nähtynä varsin rauhassa.
Uutta pianomusiikkia ja improvisointia
Frederick Rzewski syntyi Massachusettsissä, opiskeli USA:ssa mm. Roger Sessionsin ja Milton Babbitin johdolla. Hän siirtyi 1960 Italiaan, jossa jatkoi opintoja Luigi Dallapiccolan kanssa ja erikoistui uuden pianomusiikin (mm. Stockhausen ja Boulez) tulkiksi sekä improvisoidun musiikin esittäjäksi monissa kokeilevan jazzin (Anthony Braxton) ja modernin konserttimusiikin kokoonpanoissa.
Lyhyen New Yorkin -jakson (1971-76) jälkeen Rzewski on pääosin asunut Roomassa ja toiminut sävellyksen professorinsa Liègen Kuninkaallisessa konservatoriossa Belgiassa (1977-).
Poliittisesti aktiivinen säveltäjä
Rzewskin näkymättömyyttä on tehokkaasti auttanut hänen vasemmistolaisuutensa, halunsa osallistua sävellyksillään tärkeiksi kokemiensa aiheiden käsittelyyn. Näitä ovat olleet työläisten asema, sukupuolisten ja kansallisten vähemmistöjen oikeudet, yhteiskunnallinen ja kansainvälinen vääryys, asevarustelu, historian hirmuteot (natsien Kristalliyö, Hiroshiman ydinpommi, Salvador Allenden hallituksen kukistaminen jne.).
Voi toki olla sitä mieltä, ettei moinen toiminta kuulu millään tavoin säveltäjälle. Kannattaa kuitenkin muistaa, että musiikinhistorian monet suuret nimet Beethovenista lähtien – Liszt, Wagner ja Verdi etunenässä – ovat olleet poliittisesti tiedostavia ja aktiivisia kansalaisia, samalla musiikin vallankumouksellisia.
Naivia olisi tietenkin väittää, että poliittinen osallistuminen sinänsä tuottaisi todempaa tai parempaa musiikkia. Se on kuitenkin saattanut kohdistaa säveltäjän tekemisiä uusiin suuntiin ja viedä ennakkoluulottomiin musiikki- ja teoskäsityksiin.
Juuri näin on käynyt Rzewskille. Hänen musiikkinsa on ällistyttävän moniaineksista, täynnä tyyli- ja teossitaatteja: kansan-, lasten- ja protestilauluja, tanssi- ja marssirytmejä, bluesia ja jazzia. Musiikinhistoria keskiajalta nykyhetkeen on läsnä hänen musiikissaan. Useiden teosten tyylimuistumat ulottuvat Bachista ja Beethovenista Bouleziin.
Improvisaatio sävellyksissä keskeistä
Improvisaation osuus on Rzewskin musiikissa aivan keskeinen. Kadenssit ovat hänen teostensa ydinhetkiä.
The People United -teoksen variaatio 27 sisältää uloskirjoitetun kadenssin, variaation 30 keskelle ilmaantuu Rzewskin omassa taltioinnissa luova hetki ilman, että nuotti varottaisi siitä mitenkään. Kaikkien 36 variaation jälkeen on muodollisen, noin viisi minuuttia kestävän kadenssin paikka.
Natsien Kristalliyön (1938) muistoksi sävelletty Mayn Yingele (1989) käsittää 24 muunnelmaa jiddishin-kielisestä laulusta. Variaatioiden 22 ja 23 välissä on kadenssi, joka Rzewskin esityksessä (26 minuuttia) kestää peräti 12 minuuttia!
Improvisatorisuus korostuu sikälikin, että Rzewski perustaa musiikkinsa mielellään eri aikojen ja maiden lauluvarastoihin, jolloin keskeinen melodisen materiaalin käsittelytapa on variaatio, muuntelu. Ei ihme, että niin monet Rzewskin pianoteokset ovat joko suoraan variaatiomuotoisia tai sisältävät pitkiä melodioita käsitteleviä jaksoja.
Edellä mainittujen variaatioteosten lisäksi Rzewskin neljä North American Ballads (1979) perustuvat työ- ja protestilaulun sekä spirituaalin ja bluesin käsittelyyn ihanteenaan Bachin koraalit: jokainen säestys- ja vastaääni on johdettu laulun jostain säkeestä. Pianosonaatin (1991) kolmas osa on 27 variaatiota 1400-luvun sodan vastaisesta laulusta L’homme armé.
Tunnetuimpia sävellyksiä
The People United
Rzewskin The People United on 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimpiä pianosävellyksiä. Sitä voi verrata vaikkapa Beethovenin Diabelli-, Brahmsin Paganini– tai Rahmaninovin Chopin-muunnelmiin.
Säveltäjän tulkinnassa teos kestää 63 minuuttia, josta kadenssi vie lähes kuusi minuuttia. Teoksen keski- ja loppuvaiheen rytmiset ja muut pianonsoitolliset vaikeudet ovat niin päätä huimaavia, että Rzewski, vaikka on itse upea pianisti, on välillä hätää kärsimässä laatimiensa kompleksien kudosten ja kuvioiden kanssa.
Musiikki vertautuu Beethoveniin tyyliassosiaatioidensa laveudessa, ylä- ja alatyylien siekailemattomassa yhdistämisessä ja teeman yksityiskohtien nerokkaassa läpivalaisussa. Teoksessa on Bach- ja Musorgski-hetkensä, välillä se muistuttaa ja ylittää Bill Evansin jazz-pianismin, tulee lähelle Keith Jarrettin tyyliä. Muutamissa variaatioissa on taitavasti mukaan kudottuja välähdyksiä Eislerin Solidaarisuuslaulusta sekä italialaisesta vallankumouslaulusta Bandiera rossa.
Siinä missä säveltäjän soitto on kuolevaisen soittoa Thelonius Monkin tapaan, Marc-André Hamelin vertautuu Art Tatumiin, pianon supermieheen. Teeman hahmotus läpi teoksen, variaatioiden karakterit ja teoksen ehtymätön pianistis-sävellyksellinen taidokkuus saavat Hamelinin käsissä ylittämättömältä tuntuvan toteutuksen. Myös Hamelin kadenssi, yli kuusi minuuttia, tuo teokseen uutta, esimerkiksi siteerattujen laulujen lisäkäsittelyn myötä.
Winnsboro Cotton Mill Blues
Rzewskin eittämätön hitti on Pohjoisamerikkalaisten balladien neljäs osa, Winnsboro Cotton Mill Blues. Matalan rekisterin mekaaniset rytmiset klusterit maalaavat tekstiilitehtaan koneiden pohjameteliä. Boogie woogie – ja blues-karakterit kertovat raatajien huonoista työolosuhteista. Sävellys on tehokas kansan- ja korkeakulttuurin liitto!
Pianosonaatti voi tuntua lajina oudolta Rzewskin käyttämänä, mutta hän valaa siihen uutta sisältöä. Teos perustuu kuuteen kansanlauluun (1400-1900-luvuilta), joten korkean taidemuodon ja ihmisten jokapäiväisen musiikin välinen jännite, vakavan ja banaalin, taidokkaan ja lapsellisen rinnakkaisuus luovat teokseen mainion yllätyksellisyyden. Postmoderniakin ehkä, mutta ei mitenkään vähättelevässä mielessä.
Muita teoksia
Fougues (1994), 25 noin minuutin mittaisen osan kokonaisuus vertautuu vaikkapa Chopinin preludeihin. Nämä nopeat roihahdukset ovat kekseliäitä ja virkeitä pienoiskuvia, joissa käytetään tiuhaan äärirekistereitä ja lyhyitä staccato-säveliä ja joissa sporttis-virtuoosiset arvot täydentyvät nostalgialla, huumorilla ja mietiskelyllä. Valitut rzewskit tiiviissä muodoissa.
De produndis (1992) näytti jo, mihin suuntaan Rzewski tuli kulkemaan: kirjallisen ja musiikkiteatterillisen yhdistämiseen ja pianistin täyteen työllistämiseen. Teoksen kahdeksan soitinpreludia edeltävät yhtä montaa katkelmaa Oscar Wilden vankeusajan kirjeistä, joita pianisti joutuu lukemaan soiton, hyräilyn, viheltelyn ja laulamisen lomassa.
Säveltäjän mukaan ”musiikki vaatii virtuoositekniikan ja täyden lavaestoisuuden puutteen yhdistelmää, mikä käytännössä takaa sen, ettei kukaan keskinkertainen tai tavanomainen esittäjä uskalla sen pariin”.
The Road
Rzewskin viimeisin projekti (1995-2002) on ollut nelituntisen ”romaanin pianolle”, The Road -teoksen koostaminen. Levyllä kuullaan kahdeksanosaisen kokonaisuuden neljä ensimmäistä osaa: Turns, Tracks, Tramps ja Stops. Kukin niistä koostuu kahdeksasta alaosasta eli mailista.
Pianisti lukee siinä teosta, samoin kuin venäläisten kirjailijoiden romaaneja, ihannetapauksessa yksin kotonaan, määrää sen nopeuden ja keston sekä reagoi kerrontaan koputtelemalla pianon kehyksiä, taputtelemalla itseään, hengittämällä, laulamalla, viheltämällä, örisemällä ja käyttämällä lasten ääniä tuottavia leluja.
Musiikissa on sekä kiireetöntä rauhaa että hektisyyttä, biedermeiermaista kotisoiton vaalintaa Mendelssohnin Sanattomien laulujen tapaan että sikavaikeita ja vaativia jaksoja. Rzewskin musiikki käy siinä maili maililta yhä kypsemmäksi ja varmemmaksi – vapaammaksi ja universaalimmaksi Beethovenin myöhäisteosten tapaan.
Frederic Rzewski on kiehtovan omaperäinen ajattelija, 1900-luvun jälkipuoliskon suurimpia pianosäveltäjiä Olivier Messiaenin ja György Ligetin ohella. Todistakoot jälkipolvet, jos pystyvät, että olen tässä väärässä.
Rzewskiä levyillä
- Rzewski plays Rzewski. Piano Works, 1975-99. Nonesuch. Seitsemän levyn kansio.
- Rzewski: The People United Will Never Be Defeated!; Down by the Riverside; Winnsboro Cotton Mill Blues, Marc-André Hamelin (piano). Hyperíon.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.