Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Klassikon asema jo nuorena
Kuolemansa jälkeen lähes unohdetun, mutta nyt taas varovaisessa nousussa olevan Aleksandr Glazunovin (1865-1936) ura muistuttaa paljossa toista sunnuntailasta: Mendelssohnia. Kun 16-vuotiaan Glazunovin ensimmäinen sinfonia kantaesitettiin 1882, vastaanotto oli myrskyisä.
Arvostelija Vladimir Stasov, ”Venäläisen viisikon” pääesteetikko, tervehti lukiolaista ”uutena Simsonina” ja piti häntä nuorvenäläisen koulun työn jatkajana.
Pianistisäveltäjä Anatoli Ljadov totesi: ”poikanen on pistänyt meidät kaikki taskuunsa”. Jopa armoton säveltäjäkriitikko César Cui, kuuluisa Tšaikovskin lyttääjä, laski aseensa: ”Hän on ehdottoman pystyvä ilmaisemaan sen, mitä hän tahtoo, ja ilmaisemaan sen, miten hän tahtoo”.
Glazunov sai klassikon aseman jo nuorena. Häntä lykästi monella tapaa.
Beljajevin piirin suojatti
Glazunov osui erinomaiseen saumaan: Pietarin musiikkielämää 1860-70-luvuilla hallinnut Balakirevin piiri (Balakirev, Borodin, Cui, Musorgski, Rimski-Korsakov) oli hajonnut kansallis-panslavistisen lähetystehtävän tultua läpiviedyksi.
Rikas kauppiasmesenaatti ja amatöörimuusikko Mitrofan Beljajev loi uuden piirin. Kuultuaan Glazunovin musiikkia hän päätti tehdä kaikkensa nuoren säveltäjän eteen. Beljajev perusti 1880-luvun puolivälissä vuotuisen Glinka-palkinnon, oman kustantamon Leipzigiin sekä Venäläiset sinfoniakonsertit -organisaation.
Ensimmäisen Glinka-palkinnon sai luonnollisesti Glazunov. Beljajev ”julkaisi kaiken, minkä Glazunov vain kirjoitti. Julkaisi nopeasti ja avokätisesti”, kertoo Shostakovitsh Muistelmissaan. Glazunovin orkesteriteokset esitettiin sinfoniakonserteissa, kamarimusiikkisävellykset Beljajevin kotona järjestetyissä kuuluisissa perjantai-istunnoissa.
Beljajevin piirin keskustelu- ja musisointi-iltoihin ottivat osaa lisäksi mm. Ljadov, Skrjabin ja pianisti Felix Blumenfeld. Rimski-Korsakov oli piirin henkinen johtaja ja sen häikäisevin kyky Glazunov, venäläisen musiikin tulevaisuuden symboli. Hänestä tuli sillanrakentaja Balakirevin ajaman aggressiivisen kansallismielisyyden sekä Beljajevin piirin edustaman neutraalin eurooppalaisuuden kesken.
Valloitusmatkoja Eurooppaan
Lumoutunut Beljajev vei Glazunovin 1884 mukanaan Weimariin, jossa tämä sai Lisztin haltijansuudelman. Matka jatkui Glinkan jalanjäljillä Espanjaan, mikä kuuluu Glazunovin joidenkin 1880-luvun teosten karakteristiikassa.
Bayreuthissa oli vuorossa Wagnerin Parsifal. Sen näkeminen sekä saksalaisen seurueen 1889 Pietarissa esittämä Ring merkitsivät Glazunoville kriisiä, joka hellitti vasta tämän neljännessä sinfoniassa (1894).
Paitsi pianistina myös kapellimestarina taitava Glazunov sai jo 1889 vallattua Pariisin toisella sinfoniallaan sekä sinfonisella runollaan Stenka Razin. Venäläisbarbaria puri suurkaupungissa. Englanti alistui 1890-luvulla, ja 1907 Glazunov sai Oxfordin ja Cambridgen kunniatohtoriudet.
Pietarin konservatorion professori ja rehtori
Säveltämisen ja johtamismatkojensa ohella Glazunovista tuli 1899 Pietarin konservatorion professori. Vuosina 1905-28 (virallisesti 1930 asti) hän hoiti rehtorin virkaa. Ja miten hän sen tekikään!
Lukuisat muusikot ovat muistelleet rakkaudella Glazunovin taitavuutta, ahkeruutta ja sydämellisyyttä, jolla hän luotsasi oppilaitosta läpi vallankumousmyrskyjen sekä huolehti henkilökohtaisesti jokaisen opettajan ja opiskelijan materiaalisesta hyvinvoinnista sekä taiteellisesta edistymisestä.
Shostakovitshin hän pelasti 1921 nälkäkuolemalta saamalla kansankomissaarien neuvoston myöntämään tälle stipendin – siitä huolimatta, ettei hän pitänyt tämän musiikista. Vastapalveluksi nuori opiskelija rahtasi teloitusuhasta huolimatta Glazunoville rakasta, mutta kiellettyä ainetta: vodkaa.
Vähemmän aikaa säveltämiselle
Glazunov oli läsnä kaikissa konservatorion tutkinnoissa, mikä merkitsi toukokuussa 1910 lähes 800 näytettä! Hän voivotteli: ”olen konservatoriotyön vuoksi niin ylikuormitettu, etten pysty ajattelemaan muuta kuin seuraavan päivän murheita”. Ei ihme, että hänen sävellystensä määrä laski vähitellen. Säveltäjä totesi 1911 ”luomisvoimansa kylmenneen”.
Glazunov sai ansioistaan kansantaiteilijain arvon 1921, mutta joutui erimielisyyksien vuoksi emigroitumaan 1928 Pariisiin. Päästyään vastuistaan Glazunovin liekki leimahti vielä 1930-luvulla, jolloin hän loi laajan konserttiballadin sellolle, seitsemännen jousikvarteton sekä kvarteton ja konserton saksofonille, sillä hän ihastui jazziin!
Säveltäjänä ei koskaan kokonaan unohdettu
Ei Glazunovia ole kokonaan koskaan unohdettu. Hänen urbaanin melankolinen viulukonserttonsa kuuluu keskeiseen ohjelmistoon, ja suositut baletit Raimonda sekä Vuodenajat ovat Tšaikovskin balettien täysvaltaisia perillisiä.
Ennakkoluuloton perehtyjä havaitsee helposti, että hänellä on hienoja pianoteoksia, ylimpänä b-molli-pianosonaatti, joka on parhaita venäläisiä lajinsa edustajia Skrjabinin, Medtnerin, Rahmaninovin ja Prokofjevin sonaattien ohella.
Upeaa orkesterimusiikkia
Entä sitten orkesterimusiikki, jota aikalaissuomalaisten, etenkin Kajanuksen ihailema ”kotivenäläinen” säveltäjä kävi itse johtamassa Helsingissä viidessä konsertissa vuosina 1910, 1914, 1915 ja 1922?
Glazunovin eräät vapaat orkesteriteokset voisivat yhä soida konsertin avaus- tai lisänumeroina: Stenka Razin (1885), Kevät (1891), Karnevaali (1892), Fantasia (1894), Juhla-alkusoitto (1900) ja Kohtalon laulu (1908). Näissä Glazunov näyttää Rimskiltä perityn taitonsa orkesterin suvereenina käsittelijänä. Ne ovat värikästä ja hemaisevaa musiikkia joidenkin mahtipontisten lisien kera. Suomalainen fantasia (1909) on säveltäjän Suomi-ihastuksen läpitunkema pohjoisen orientalismin ilmaus.
Sävellyskriisin lauettua syntyneet sinfoniat 4-6 vakiinnuttivat venäläisen sinfoniatradition keskeiset piirteet: leveän melodisen tyylin, eeppisen kuvallisuuden, lyyrisen meditatiivisuuden, soitinvärin keskeisyyden, tasapainon kansallisen ja eurooppalaisen aineiston kesken.
Ongelmana usein akateemisuus
Glazunovin ongelmana on usein pakottavuuden puuttuminen, akateemisuus. Hänen musiikistaan löytyy harvoin tragiikkaa, vahvoja kontrasteja, elämän peruskysymysten filosofista pohdintaa ja taistelevuutta. Poikkeuksia ovat kuudes sinfonia (1896) sekä vuoden 1905 tapahtumia peilaava kahdeksas sinfonia (1906).
Shostakovitshin mielestä ”erityisesti sinfonioiden finaalit eivät ottaneet Glazunovilta luonnistuakseen. Energia ja jännitys eivät riitä.”
Suomalaisarvostelija W (= Bis) kirjoitti Glazunovin johdettua 1910 täällä seitsemännen sinfoniansa (1902): ”Glazunov on teknikko, sinfonikko sanan täydellisimmässä merkityksessä, hänen tietonsa ja taitonsa herättävät ihmetystä, mutta syvempää vaikutusta ei hänen musiikkinsa kuitenkaan kykene tekemään.”
Niinpä niin. Yksittäisiä hyviä osia löytyy, ja Glazunovin orkesteri-aisti sekä musiikin kaikkialle tunkeva melodinen hedonia palkitsevat.
Mutta Glazunov on usein kontrapunktisen osaamisensa uhri. Hän onnistuu vain harvoin keskittämään päätösosiin ja niiden teemoihin ytimekkyyttä ja tehokkuutta, joka välttäisi paikallaan polkemisen tai naiivin pontevuuden. Hänen neljäs ja kuudes sinfoniansa ovat parhaita, kahdeksaskin sinfonia toimii enimmälti.
Epikurolaisessa Glazunovissa ei ollut Tšaikovskin kohtalomaisuutta, mutta onko se hänen vikansa? Optimistinenkin sinfoniakäsitys lienee oikeutettu?
Ei liene väärin toivoa, että suomalaiset maksaisivat kunniavelkansa ja soisivat Glazunoville joskus sinfonisen puheenvuoron. Kyllä hän sen ansaitsee, Suomen-ystävä, pietarilaisen musiikkitradition suuri säilyttäjä ja kehittäjä.
Glazunovia levyillä
Glazunovin pianomusiikki ja -konsertot löytyvät viideltä Hyperion-levyltä. Viulukonsertosta on useita äänitteitä. Naxoksen toistaiseksi 12-osainen orkesteriteosten sarja sisältää sinfonisten runojen yms. lisäksi em. baletit sekä sinfoniat 1-4, 7 ja 9. Chandosilla on sinfoniat 2, 4 ja 5; ASV:llä sinfonia nro 6. Glazunovin omaa johtamista (Vuodenajat) voi kuulla Pearl-merkillä.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.