Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Ruotsin etevin sinfonikko sai työlääntyä Uppsalassa kantaatti- ja juhlasäveltäjänä
Alfvénin ja Sibeliuksen vertailu on koitunut meillä edellisen haitaksi
Vailla arvostusta kotimaassaan
”Jos Sibelius olisi ollut ruotsalainen, ei hänestä olisi tullut Sibeliusta”, väitti Göteborgin yliopiston musiikkitieteen professori Jan Ling yhteispohjoismaisessa symposiumissa 1980-luvun lopulla Uppsalan liepeillä. Ling tarkoitti kärjistyksellään sitä, että ruotsalainen yhteiskunta ei olisi sietänyt Sibelius-ilmiötä siinä määrin kuin suomalainen, joka hyysäsi ja auttoi neroaan rahallisesti läpi karikoiden ja näin teki mahdolliseksi kansainvälisesti merkittävän sinfonikon uran.
Uppsalassa teki keskeisen elämäntyönsä toinen merkittävä pohjoismainen säveltäjämestari Hugo Alfvén (1872-1960). Niinpä kun mainitsin Lingille, että ”onhan teillä Alfvén”, hän tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään ja tokaisemaan: ”niin mutta Alfvénhan on aivan eri asia”.
En tiedä, missä määrin nykyruotsalaiset ovat etääntyneet oman kansallissäveltäjänsä Hugo Alfvénin palvonnasta, joka tämän elinaikana täytti kyllä suurmiehelle osoitetun arvonannon mitat ja rinnastui meikäläiseen Sibelius-kulttiin.
Aikanaan suosittu säveltäjä
Alfvén oli aikanaan Ruotsissa suosittu hahmo, jonka musiikkia soitettiin kaikissa vähänkin tärkeissä valtiollisissa juhlissa. Festspel (1907) oli kansallisten tilaisuuksien itsestään selvä juhla-alkusoitto ja se aloittaa vielä nykyäänkin Nobel-palkintoseremoniat. Elegi sarjasta Gustaf II Adolf (1931) muodostui viralliseksi hautajais- ja surumusiikiksi.
Alfvénin kuoro- ja orkesteriteoksia rakastettiin. Kuoro-, laulu- sekä orkesteriversioina olemassa oleva Sverges flagga (1916) on Ruotsin ”toinen kansallislaulu” samaan tapaan kuin meillä Sibeliuksen Finlandiahymni.
Erityisen pidetty Alfvén on ollut kansanmusiikkia hyödyntävien teostensa ansiosta. Näistä Midsommarvaka (1903) sekä Vallflickans dans balettipantomiimista Bergakungen (1916-23) kuuluvat populaarien klassikoiden joukkoon. Ne ovat harvoja Alfvénin sävellyksiä, jotka tunnetaan Suomessakin.
Ei riittävästi aikaa säveltää
Mitalin kääntöpuolena oli se, että virassaan Uppsalan yliopiston musiikinjohtajana (1910-39) ja useiden kuorojen luotsaajana – pisimpään hän johti Orphei Drängaria (1910-47) – Alfvénin elämä oli leipätyön, kuoro- ja juhlakantaattien säveltämisen sekä johtamiskiertueiden niin raskauttama, ettei aikaa tahtonut jäädä isoille sävellyshankkeille.
Myöhemmällä iällä Alfvén syyttikin katkeroituneena maansa säveltäjäpolitiikkaa siitä, ettei häntä kohdeltu valtiollisena kunniahenkilönä, jolloin ”en olisi kirjoittanut useimpia kantaattejani, vaan sen sijaan rikastanut ruotsalaista orkesterikirjallisuutta vielä neljällä tai luultavasti useammalla sinfonialla.”
Alfvénia tulisi esittää enemmän
Ehkei Ling ollutkaan lopulta kovinkaan väärässä väitteessään! Ruotsalaisilla on sikäli paitsi historiallinen vastuu myös nykypäiväinen vastuunsa siitä, että Alfvénin musiikkia pidetään esillä hänen ansaitsemallaan tavalla.
On vaikea sanoa, miten hyvin ruotsalaiset tuntevat vastuunsa. Sen voi kuitenkin sanoa, että suomalaiset omassa Sibelius-paistattelussaan eivät ole tehneet edes prosenttia vastavuoroista työtä Alfvénin tekemiseksi tunnetuksi meillä verrattuna siihen myötäsukaisuuteen, jolla Ruotsissa on aina esitetty Sibeliusta.
Suomen musiikkipolitikoinnin välikappale
Syynsä suomalaiseen Alfvén-torjuntaan voi olla toki siinäkin, että jo varhain lahden molemmin puolin muodostuivat kannat: ”mitä on Sibelius meidän Alfvénimme rinnalla”; ja ”mitä Alfvén on meidän Sibeliuksemme rinnalla”.
Alfvénista muodostui yllättäen Suomen sisäisen musiikkipolitikoinnin välikappale.
Sibeliusta suitsuttanut Oskar Merikanto kirjoitti (1906) Alfvénin harmittoman ilostelevasta Midsommarvakanista, että se ”kaikenlaisine ruotsalaisine renkutus- ja tanssisävelmineen on liian rivoa meidän sinfoniakonserteissamme esitettäväksi”. Juhannusvalvojaiset saattaa tosin olla takavuosien Lauantain toivotut -radio-ohjelman eniten soitettuja ulkomaisia klassikkosävellyksiä – joten ainakaan kansa ei ole piitannut Merikannon ukaasista.
Sibeliusta vähätellyt Evert Katila puolestaan kirjoitti Helsingissä pidettyjen Pohjoismaisten musiikkipäivien (1921) arvioinneissaan vain lyhykäisesti Sibeliuksen sävellyskonsertista. Sen sijaan hän ylisti Alfvénia ”Ruotsin omaperäisen musiikin ensimmäiseksi mieheksi ja sen eurooppalaiselle tasolle nostajaksi.”
Omaperäisiä sinfonioita ja sävelrunoutta
Tänä päivänä on helppo yhtyä Katilan arvioon. Sibelius on eittämättä Pohjolan ykkössinfonikko, mutta myös Alfvénin sinfoniat ovat vahvoja ja omaperäisiä teoksia, joihin tutustuminen on elähdyttävä kokemus. Alfvén oli aito ja osaava kutsumussinfonikko, Sibeliuksen ja Nielsenin hengenheimolainen, heidän ruotsalainen vastinhahmo.
Myös kuvataiteellisesti suuntautuneen Alfvénin musiikille on leimallista herkkyys väreille ja soinneille, soinnutuksen ja orkesterivärien hienostuneisuudelle. Orkesteri on hänen käsissään taipuisasti kuvittava instrumentti.
Siitä seurasi viehtymys sävelrunouteen, joka ilmenee paitsi kansanmusiikkiin perustuvissa kolmessa Ruotsalaisessa rapsodiassa (Midsommarvaka, Uppsala-rapsodi, Dalarhapsodien) ja runsaissa näytelmä- ja elokuvamusiikeissa myös vapaissa, vain omaa materiaalia käyttävissä orkesteriteoksissa, viidessä sinfoniassa ja sävelrunossa En skärgårdssägen (1904).
Kotiseudun, Taalainmaan, lisäksi Alfvénin musiikissa soi Tukholman saaristo. ”Olen saanut parhaat ajatukseni öisillä merimatkoilla ja erityisesti myrskyisät syksyt ovat olleet ihaninta sävellysaikaani”, säveltäjä tunnusti. Ilmeisen meriaiheisia teoksia ovat Erään saaristolaistarinan lisäksi toinen ja neljäs sinfonia.
Eräs saaristolaistarina on pieni jännityskertomus, öinen tragedia myrskyn ja kuunsäteiden kera, lopulta idylli – taustalla on onnen ja hurman, surun ja epätoivon rakkaustarina. Musiikissa ”luonnon kuvaus on yhtä inhimillisten tunteiden kuvauksen kanssa”. Ilmavan kauniissa teoksessa jousten huumaava laulu sekoittuu fanfaareihin, Mendelssohn ja Debussy lyövät kättä toisilleen.
Neljäs sinfonia
Sävelruno oli esiharjoitelma Alfvénin kenties ehjimmälle ja tyydyttävimmälle teokselle, neljännelle sinfonialle Vid havsbandet (Ulapan äärellä, 1918-19). Sinfonia on straussmaisen kylläinen ja juovuttava teos, joka tulee lähelle Heldenlebenin ja Alppisinfonian estetiikkaa ja suureellista muotoilua. Se kuuluu 1900-luvun sinfoniikan kärkiteoksiin.
Kaksi tekstitöntä lauluroolia sisältävä sinfonia (vrt. Nielsenin kolmas sinfonia) on yksiosainen, vaikka jakaantuukin neljään alaosaan. Tenori ja sopraano laulavat ensin yksin ja sitten yhdessä ohjelman mukaisesti: ”Sinfonia kertoo kahden ihmislapsen rakkaudesta. Symbolisen taustan muodostavat etäisimmät luodot, joilla meri ja taivas kamppailevat keskenään synkkinä myrskyöinä, kuun valossa ja auringon kilossa.”
Ruotsalaiskriitikot paheksuivat teosta peittelemättömän eroottisena, jopa pornografisena sinfoniana, mikä ei suinkaan estänyt sitä saamasta, vaan ehkäpä jopa auttoi saavuttamaan hyvän vastaanoton Pariisissa, Berliinissä ja Wienissä.
Toinen sinfonia
Säveltäjän läpimurtoteokseksi oli sitä ennen osoittautunut toinen sinfonia (1897-98). Se on viisiosainen ja elämäkerrallinen, purjehdusonnettomuutta heijastava teos, jossa säveltäjän oli ”taisteltava elämästäni, jotten olisi menehtynyt sisäisten ristiriitojen alle, jotka tuohon aikaan olivat tuhota minut lopullisesti.”
Angstisten toisen ja kolmannen osan jälkeen tuleva Preludi sekä kaksois- ja kolmoisfuugan yhdistelmänä liikkuva Fuga-finaali sisältää myös koraalin Jag går mot döden var jag går, mikä antaa eurooppalaisittain oppineelle sinfonialle tumman perusvärin.
Muut sinfoniat
Jo Alfvénin ensimmäinen sinfonia (1896) oli lyönyt lajiin tottumattomat maanmiehet ällikällä, sillä lähes omin päin tehty teos kertoo perinteen suvereenista haltuunotosta. Liszt, Brahms ja vähän Brucknerkin kuuluvat taustalla, samoin oireelliset pelimannisävelmät finaalissa.
Kolmas sinfonia (1904-06) syntyi suureksi osaksi Italiassa. Sen kuulee valoisuutena ja kiihkeänä elämänilon ilmaisuna, koko teoksen täyttävänä onnellisuutena. Musiikki on sekoitus kotoisten pelimannien valssi- ja polska-sävyjä, balladisuutta sekä ritariromantiikkaan liittyviä fanfaareja ja hurjaa ratsastusta. Ei ihme, että sinfoniasta tulikin Alfvénin sarjasta suosituin.
Työpaineiden ja keskeytysten vuoksi viides sinfonia (1942-53) ei valmistunut täydelleen koskaan, vaikka avausosa oli valmis Alfvénin 70-vuotisjuhliin. Vaatimattoman säveltäjän mielestä avausosa oli ”vähiten huonoa mitä olen kirjoittanut”!
Osa on upean kromaattista, intensiivistä ja ekspressiivistä musiikkia. Hieman keskeneräisinäkin idyllinen toinen osa, hornamainen kolmas osa ja lunastava finaali muodostavat mahlermaisittain huumaavan ”manalasta tähtiin” -elämänkatsomussinfonian, joka on suurenmoinen päätös Alfvénin yli 50-vuotiselle sinfoniselle taipaleelle.
Alfvénin sinfoninen perintö on niin kestävä, että se saisi soida taas meilläkin. Olisiko riski liian suuri, jos suomalaisyleisö yhtäkkiä huomaisi suorastaan rakastavansa ruotsalaismestarin sävelsanontaa?
Alfvénia levyillä
- Alfvén: Sinfoniat nro 1-5 ym. orkesterimusiikkia. Tukholman filharmoninen orkesteri, joht. Neeme Järvi. BIS. 5 erillistä levyä.
- Alfvén: Sinfoniat nro 1-3 ym. orkesterimusiikkia. Irlannin kansallinen sinfoniaorkesteri ja Skotlannin kuninkaallinen kansallisorkesteri, joht. Niklas Willén. Naxos. Kolme erillistä levyä.
- Alfvén conducts Alfvén. Phono Suecia. Kolme levyä.
- Svenska klassiska favoriter. Helsingborgin sinfoniaorkesteri, joht. Okko Kamu. Naxos.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.