Ludwig van Beethoven syntyi 16. tai 17.12.1770 Bonnissa, kuoli 26.3.1827 Wienissä. Hovilaulajaisä antoi ensiopetuksen, sillä hän halusi pojastaan ihmelasta. Ludwig opiskeli Bonnissa myös C. G. Neefen (1748–1798) johdolla, joka pani hänet soittamaan Bachin Das wohltemperierte Clavieria. Nuorukaisen ollessa 12–13-vuotias valmistuivat ensimmäiset julkaistut muunnelma- ja sonaattisävellykset.
Ludwig teki 1787 ensimmäisen, lyhyen ja epäonnistuneen matkan Wieniin, jolloin hän ilmeisesti tapasi Mozartin ja soitti tälle. Nuori säveltäjä siirtyi vihdoin 1792 Wieniin, jossa hän asui sitten loppuikänsä. Beethovenin uusia opettajia olivat J. Haydn (1792–94), kontrapunktikko J. G. Albrechtsberger (1794–95) ja italialaisessa laulumusiikissa A. Salieri (1800-02). Beethoven tuli aluksi tunnetuksi aikansa parhaimpiin kuuluvana pianistina ja improvisoijana. Hän eli ensin konserttien tuotoilla, sittemmin sävellystensä ja ennen kaikkea lukuisten mesenaattiensa (mm. kreivit Apponyi, Erdödy, Waldstein, ruhtinaat Lichnowsky, Lobkowitz, arkkiherttua Rudolph jne.) turvin, joiden nimiä löytyy sävellysten omistuksista.
Beethoven säveltäjänä liittyy erottamattomasti uuteen kuohuvaan aikakauteen, jota leimaa valistuksellinen ja vallankumouksellinen (Napoleon) henki, demokraattisuuden ja ihmisten veljeyden ihanteet sekä taiteen uusi humanistinen sisältö (Schiller, Goethe). Kaikki tämä on havaittavissa Beethovenin musiikissa paitsi eettis-filosofisen, painavan otteen päällimmäisyytenä myös laajentuneina suhteina ja kontrastoinnin suunnattomana kasvamisena: musiikki on sekä hellän sisäistynyttä ja intiimiä että liki demonisen energistä; rytmielementin keskeisyys musiikissa tuottaa villiä huumoria, robustia ironiaa.
Persoonallisuuden muovaajina toimivat paitsi onnettomat lapsuudenkokemukset ja niiden aiheuttama pyrkimys eristäytyneisyyteen, joka tosin murtui Wienin ensimmäisenä kautena seurallisuudeksi ja aatelisten käytöstapojen opetteluksi, ennen kaikkea vähitellen puhkeava kuurous: oireita tästä ensimmäisen kerran ilmeni 1798, ja sydäntäsärkevä Heiligenstadtin testamentti (1802) on sen ilmaus. Kuulo oli jo 1808 todella huono, kunnes säveltäjä oli umpikuuro 1818 – mikä johti väistämättä sulkeutuneisuuteen, ystävien vähenemiseen, pahimmillaan ailahtelevaan, hullunomaiseen käytökseen, vainoharhaisuuteen.
Katkelma Heiligenstadtin testamentista (6.10.1802):
”Oi te ihmiset, jotka pidätte minua tai kutsutte minua vihamieliseksi, äksyksi ja ihmisvihaajaksi, millaista vääryyttä teettekään minulle, [sillä] te ette tiedä salaista syytä siihen, mikä saa minut teistä näyttämään tuollaiselta. Sydämeni ja mieleni ovat olleet lapsuudesta asti taipuvaiset hyväntahtoisuuden hellään tunteeseen; minut on määrätty toteuttamaan suuria tehtäviä. Mutta ajatelkaa, että minä jouduin kuusi vuotta sitten parantumattomaan tilaan, jota ymmärtämättömät lääkärit ovat pahentaneet, ja vuodesta toiseen olen toivonut parantuvani ja pettynyt, kunnes lopulta minun on ollut pakko hyväksyä vaivani (jonka paraneminen vie kenties vuosia tai on mahdotonta) pysyvyys; luonteeltani tulisena ja vilkkaana, seuraelämän huvituksiin mieltyneenä täytyi minun jo varhain eristäytyä ja viettää yksinäistä elämää … ja kuitenkaan minulle ei ollut mahdollista sanoa ihmisille: puhukaa kovempaa, huutakaa, sillä olen kuuro. Ah miten olisi ollut mahdollista paljastaa sen aistin heikkous, jonka tulisi olla minulla täydellisemmin kehittynyt kuin muilla, aistin, jonka omistin kerran niin suuressa määrin täydellisenä kuin vain harvoilla minun ammatissani on tai on ollut – oi en pysty siihen; siksi antakaa minulle anteeksi, kun näette minun väistyvän syrjään siellä, missä liittyisin mielelläni joukkoonne. …puuttui vain vähän, että olisin lopettanut elämäni – vain se, taide, sai minut perääntymään. Ah minusta tuntui mahdottomalta jättää maailmaa ennen kuin olisin toteuttanut kaiken sen, johon minut oli kutsuttu ja niin pitkitin tätä kurjaa elämää.”
Beethovenin musiikki on ehkä ensimmäistä kertaa musiikinhistoriassa täydelleen tekijänsä persoonallisuuden ilmaisua (”Musik als Form der Selbstausdruck”), mutta se ei ole silti kuurouden negatiivisesti leimaamaa, vaan inhimillisen ajatus- ja tunnemaailman jäännöksetöntä siirtämistä soivuudeksi, jonka kuitenkin täytyi olla olemassa loppuvuosina vain säveltäjänsä mielessä, hänen ainoassa todellisessa maailmassaan.
Säveltäminen oli Beethovenille pitkä ja vaivalloinen prosessi: on säilynyt runsaasti luonnoslehtiöitä, joissa musiikilliset ajatukset kulkeutuivat vuosikaupalla ja muuttivat monesti muotoaan ennen kuin ne saavuttivat kiteytyneimmän, yksinkertaisimman ja sävellyksellisesti tehokkaimman muotonsa. Vaikka teoksen kokonaiskonseptio saattoi olla jo selvä ennen kaikkien yksityiskohtien muotoilua, luonnokset ovat usein moninkertaiset laajuudeltaan verrattuna lopputulokseen.
Säveltäjänä Beethoven peri Mozartilta ja Haydnilta – muita vaikuttajahahmoja olivat J. S. Bach ja C. Ph. Em. Bach, Handel, Gluck, ranskalaiset säveltäjät kuten Cherubini, Gossec, Mehul – likipitäen valmiit muodot ja wieniläisen musiikkityylin, vaikka hän muunsikin sen aivan uudenlaiseksi sävelpuhunnaksi, saksalais-ranskalais-italialaiseksi musiikkikieleksi, joka toimi vuorostaan lähtökohtana romantikoille. Beethovenin omaa tyyliä on mahdoton luonnehtia joko klassiseksi tai romanttiseksi: hän on Beethoven, musiikinhistorian ehkä materiaalitietoisin ja samalla inhimillisin säveltäjä.
Tuotanto käsittää yhdeksän sinfoniaa, 11 alkusoittoa, näytelmämusiikkia, viisi pianokonserttoa, viulukonserton ja kolmoiskonserton, 16 jousikvartettoa, yhdeksän pianotrioa ja muuta kamarimusiikkia (jousitrioja, puhallinteoksia), 10 viulusonaattia, viisi sellosonaattia ja neljä muunnelmasarjaa sellolle ja pianolle, 32 pianosonaattia ja 17 variaatiosarjaa pianolle, oratorion, oopperan, kaksi messua sekä yli 60 laulua.
Tuotanto jaetaan yleensä kolmeen sävellyskauteen:
1) vuoteen 1802 Beethoven käytti mallinaan olemassaolevia esikuvia;
2) 1802–1816 on ”sankarillinen” kausi, jolloin tyyli kypsyi; suuret kvartetto-, orkesteri- ja pianosävellykset valmistuivat;
3) myöhäistyyli käsittää ajan 1816–1827, jota leimaa mietiskelevyyden ja improvisatorisuuden kasvu, toisaalta tiivistyvä ja pelkistyvä vaihe, jolloin fuuga- ja variaatiotekniikan käyttö lisääntyi.
Kirjallisuutta
The Cambridge Companion to the Symphony, toim. Julian Horton 2013. Cambridge University Press.