Leoninus ja Magnus liber organi
Leoninus (fl. n. 1150 – n. 1201) on ensimmäinen tunnettu merkittävä polyfonisen musiikin säveltäjänimi, Notre Damen kirkon kaniikki ja kanttori sekä yliopistosivistyksen saanut maisteri. Häneltä on säilynyt myös Vanhan testamentin kahdeksan ensimmäisen kirjan säemuotoinen mukaelma Hystoria sacre gestis ab origine mundi ([Sankari]Tekojen pyhä historia maailman alusta) sekä neljä runomuotoista kirjettä mm. kahdelle paaville.
Leoninus loi kokoelman Magnus liber organi (Suuri organumkirja, n. 1180), joka sisälsi ainakin kaksiääniset organumit messun ja officiumin responsorisiin graduaali- ja halleluja-lauluihin sekä vesperin suuriin responsorioihin, joitain antifoneja sekä Benedicamus Domino -mallin. Ne on järjestetty alkaviksi joulusta ja seuraavat lajeittain kirkkovuoden etenemistä.
Mahdollisesti hän kirjoitti myös kolmiäänisiä organumeja ja 2-3-äänisiä conductuksia. Leoninukselta peräisin olevia kappaleita ei voi täsmällisesti identifioida, joten on mahdotonta sanoa niiden kokonaismäärää.
Magnus liber organumin myöhemmät vaiheet
Myöhemmin Anonyymi IV:n mukaan mm. Perotinus “lyhensi” / “toimitti” discantus-clausuloiden avulla Leoninuksen organumeja, vaikka oikeasti Magnus liberin clausulat, luvultaan 154, ovat laajoja ja vaativia sävellyksiä, joista useimmat pikemminkin pidensivät organumeja. Perotinus myös lisäsi organumeihin uusia ääniä ja kirjoitti korvaavia clausuloita. Kirjan aineistoa oli lisäämässä ilmeisesti muitakin kanttoreita; Anonyymi IV mainitsee nimeltä mm. Robertus de Sabilonen.
Lopullisessa muodossaan kirja käsittää 2-4-äänisiä organumeja, clausuloita, 1-4-äänisiä conductuksia, motetteja sekä refrain-lauluja, joiden yhteydet liturgiaan ovat epäselviä. Kirja oli käytössä 1200-luvun loppuun saakka. Kokoelmasta tehdyt, kappalevalikoimiltaan erilaiset kopiot kiersivät ympäri Eurooppaa, Ranskan ulkopuolella etenkin Englannissa ja Italiassa. Ne muodostavat siten ars antiquan perusohjelmiston, johon muu säveltäminen perustui.
Aikalaistodistaja organum-kirjasta
Anonyymi IV kertoo traktaatissa De mensuris et discantu (Mittaamisesta ja discantuksesta, n. 1270/80):
Maisteri Leoninus oli, kuten kerrotaan, paras organumien kirjoittaja (optimus organista), jonka käsialaa on Magnus liber organi de gradali et antifonario jumalanpalveluksen rikastamiseksi. Ja tämä oli käytössä suuren Perotinuksen aikaan asti, joka lyhensi / toimitti sitä ja laati paljon parempia clausuloita ja punctia, sillä hän oli paras discantuksien tekijä (optimus discantor) ja parempi kuin Leoninus. Mutta samaa ei voi sanoa [hänestä] organum[äänen] hienouksien suhteen. Lisäksi sama maisteri Perotinus kirjoitti parhaat quadruplat, kuten Viderunt ja Sederunt harmonisen taiteen koristuksien suurella rikkaudella, samoin kuin monia eteviä triplumeja, kuten Alleluia posui adiutorium, Nativitas jne. Lisäksi hän sävelsi conductuksen kolmelle äänelle kuten Salvatores hodie ja kahdelle äänelle kuten Dum sigillum summi patris sekä yhdelle äänelle kuten Beata viscera ja muita teoksia. Maisteri Perotinuksen kirja tai kirjat ovat olleet Pariisin Notre Damen kirkon kuoron käytössä maisteri Robertus de Sabilonen aikaan asti ja hänen jälkeensä aina meidän päiviimme saakka.
Leoninuksen organum
Alleluya Pascha nostrum. Alkuperäisen notaation alkua. Firenze, Biblioteca medicea-larenziana Pluteo 29.1, f. 109r. Huomaa: organumeissa käytettiin partituurinotaatiota. Käytäntö jäi sitten pois myöhäisellä keskiajalla ja palasi vasta 1500-luvun lopulla.
Leoninuksen organumien rakenne perustuu neljän eri etenemistyypin / tekstuurin vuorotteluun:
- Yksiäänisiä franko-roomalaisia melodiajaksoja esiintyy yhä laulujen alkuperäisissä kuorojaksoissa.
- Urkupistejaksoja on alkuperäisen kirkkomelodian syllabisissa soolojaksoissa, joissa solistin melismaattinen ja virtuoosinen osuus tuottaa kaksiäänisyyttä kuoron paikallaan pysyvien äänten kanssa. Duplum ei ole näissä jaksoissa modaalirytminen, vaan rytmisesti vapaa.
Leoninuksen organum-sovitus
Ohessa alku Leoninuksen organum-sovituksesta franko-roomalaiseen kirkkolauluun Alleluya Pascha nostrum (Halleluja. Meidän pääsiäislampaamme), jossa lu-tavu jatkuu vielä pitkään ennen ya-päätöstavun saavuttamista (ks. viereinen nuottiesimerkki 1 ja vastaava faksimile alla).
- Discantus-jaksot ovat alkuperäisen koraalin melismaattisia jaksoja, joissa molemmat äänet liikkuvat (lähes) yhtäläisellä nopeudella ja ennen kaikkea modaalirytmisoituina. Myöhemmin näitä kutsuttiin clausuloiksi, sillä ne perustuvat usein koraalin lopetusformuloihin, tai termillä punctum (= piste; mon. puncta).
Discantus-jakso Leoninuksen organumista.
Leoninuksen organum sisältää myös yhden discantus-jakson sanan immolatus (uhrattu) tavulla –la-. Sen aikana molemmat äänet liikkuvat rytmisesti säännellysti periaatteessa nuotti-nuottia-vasten-tyylissä, vaikka se ei toteudukaan ankarasti. Tässä tyypissä myös tenori etenee suhteellisen nopeasti, pääosin 5. rytmimoodissa, kun taas duplumissa käytetään 1. rytmimoodia.
- Organumissa on vielä jaksoja nimeltä copula (lat. = [yhdys]side). Ne muodostuvat yleensä kahdesta toisiaan täydentävästä säkeestä ja ovat tyyppinä organumin ja discantuksen välissä: alaääni on urkupistetyyppiä, kun taas duplum on rytmisoitu, ehkäpä suorastaan modaalirytminen. Seuraavassa Leoninuksen organumin copula:
Leoninuksen organumin copula.
Modaalirytmiikka
Moniäänisyyden kehitys oli hidasta niin kauan kuin ei ollut rytmisiä järjestysperiaatteita, joilla ääniä olisi voinut koordinoida. Modaalirytmiikkaa käyttävä mensuraalimusiikki (= mitallinen musiikki) merkitsi sikäli suurta edistysaskelta.
Rytmimallit
Johannes Garlandialainen esitteli traktaatissaan De mensurabili musica (Musiikin mitallisuudesta, n. 1250) modaalirytmiteorian, joka rakentuu kuudelle, metristen runojalkojen kanssa analogisille rytmimallille.
Käytössä oli vain kaksi aika-arvoa, longa (= pitkä) ja brevis (= lyhyt), joiden esiintymisyhteyksistä ja ligatuureista (= useamman nuotin sisältävä yhdistetty neumi) modaalirytmi päätellään. Nuotin paikka ligatuurissa sanelee siten sen keston, ei nuottimerkki sinällään.
Pitkän ja lyhyen keston vaihtelut
Modaalirytmit perustuvat pitkän ja lyhyen keston vaihteluihin siten, että pääsääntöisesti longa sisältää kaksi tempus-yksikköä (tempus on aika, jonka yhden tavun lausuminen kesti), kun taas brevis käsittää yhden tempuksen. Yhdessä nämä muodostivat perfektion, joka tässä vaiheessa muodosti myös yhden iskun eli esityksen perusaikayksikön.
| 1. pitkä-lyhyt | trokee | – U |
| 2. lyhyt-pitkä | jambi | U – |
| 3. pitkä-lyhyt-lyhyt | daktyyli | – U U |
| 4. lyhyt-lyhyt-pitkä | anapesti | U U – |
| 5. pitkä-pitkä | spondee | – – |
| 6. lyhyt-lyhyt-lyhyt | tribrakhee | U U U |
Huomattakoon, ettei jambi ole trokee kohotahdilla, sillä jambissa korko on lyhyellä breviksellä.
Modaalinen rytmi syntyy jalan toistoista, mikä osoitetaan termillä ordo (=järjestys), joka viittaa nuottien / jalkojen määrään ennen taukoa ja siihen liittyvällä järjestysnumerolla. Siten
- I:n moodin 1. ordo on pitkä-lyhyt-pitkä-tauko
- I:n moodin 2. ordo on pitkä-lyhyt-pitkä-lyhyt-pitkä-tauko
- I:n moodin 3. ordo on pitkä-lyhyt-pitkä-lyhyt-pitkä-lyhyt-pitkä-tauko
jne.
Rytmimoodien luokitus
Moodit 1, 2 ja 6 ovat modi recti(oikeita / varsinaisia moodeja), sillä ne ovat alun perinkin kolmijakoisia ja sisältävät oikeat longan (longa recta eli kaksi tempusta) ja breviksen (brevis recta eli yhden tempuksen) kestot.
Toisen ryhmän muodostavat moodit 3-5 ovat in ultra mensuram(mitan ulkopuolella), sillä niissä luonnostaan lankeava kaksijakoisuus – jota siis tuohon aikaan ei käytetty – muunnetaan kolmijakoiseksi siten, että longat laajennetaan kolmen tempuksen mittaisiksi ja brevikset voivat kestää normaalikeston (yksi tempus) lisäksi myös kahden tempuksen (brevis altera) verran eli käytännössä yhtään pitkään kuin longa recta.
Modaalirytmiä ei tarvitse kuitenkaan välttämättä soveltaa organumissa muualla kuin discantus-jaksoissa. Soolojaksoissa (organum purum tai duplum) melodia rakentuu lyhyistä motiiveista, niiden toistoista ja muuntelusta sekä nopeista kuvioista.
Perotinus Magnus
Perotinus (fl. n. 1200/1238?) eli “Pikku Pietari”, kuten häntä arvostavasti kutsuttiin, oli Leoninuksen, “Pikku Leon” (=leijona), seuraaja, joka sävelsi kolmiäänisiä organumeja, lajinimeltään organum triplum. F-käsikirjoitus sisältää näitä kolmisenkymmentä ja puolet näistä on clausuloita. Triplumien synty- ja käyttöaika on suurin piirtein 1190-1230, joten Perotinuksen luomiskausi osuu sen keskelle.
Ääniä organumissa saattoi olla jopa neljä, jolloin tuloksena on organum quadruplum. Perotinuksen laajat neliääniset organumit Viderunt omnes (Kaikki ovat nähneet, 1198/99), joka on joulumessun ja ja ympärileikkaamisen juhlan (1. tammikuuta) officiumin graduaali, ja Sederunt principes (Ruhtinaat ovat istuneet, 1198), joka laulettiin Tapaninpäivänä, olivat täysin vailla esikuvia, mahtavia aikaansaannoksia. Ne ovat ensimmäiset neliääniset eurooppalaiset sävellykset.
Pariisin piispa (1196-) Eudes / Odo de Sully antoi 1198 ja 1199 määräykset, että 3-4-äänisiä organumeja oli laulettava suurina juhlapyhinä jumalanpalveluksen komeuden lisäämiseksi. Esityksissä mahdollisesti urut vahvisti pitkiä urkupisteääniä.
Perotinus teki yhteistyötä kansleri Filipin (k. n. 1237) kanssa, sillä conductus Beata viscera (Siunattu liha) on sävelletty Filipin runoon, ja muutamissa organumeissa on tekstejä, joita pidetään Filipin kirjoittamina.
Organum quadruplum Viderunt omnes
Neliääninen Viderunt omnes on eräs länsimaisen musiikinhistorian jännittävimpiä teoksia, jossa pitkien urkupistensävelten yläpuolelle muodostuvat, tanssillisesti laukkaavat ja motiivisesti huolellisesti suunnitellut äänet synnyttävät laajoja, soinnissa kylpeviä kenttiä. Teosta on luonnehdittu ”Perotinuksen F-duuri-toccataksi”.
Perotinus käyttää sävellyksessä taidokasta kuorokudosta, jossa esiintyy motiivitoistoja ja -muunnoksia, sekvenssejä (toistoja eri tasoilla), imitaatioita, kaanonia ja ääntenvaihtoa (Stimmtausch). Quadruplumissa Sederunt principes Perotinus käyttää myös ääntenvaihtoon perustuvaa rondellus-tekniikkaa, jota löytyy runsain määrin 1200-luvun englantilaislähteistä.
Viderunt omnes perustuu pääosin F- ja a-keskusten väliseen vuorotteluun, kahteen sointikenttään. Urkupistejaksot ovat pääosassa. Ne keskeytyvät kuudesti clausulalla ja kahdesti kuoron laulamalla yksiäänisellä kirkkolaulun melodiajaksolla. Näytteeksi Perotinuksen sävellyksellisestä mestaruudesta käy sanan Viderunt tavun –de– (kesto 44 tempusta) keskikohta, jossa muutama motiivi risteilee ääneltä toisella käyttäen imitaatiota ja ääntenvaihtotekniikkaa:
Organumit ja aikakauden kauneuskäsitys
Moniääniset organumit ovat verrattavissa ornamenttien itsenäistymiseen kuvataiteissa sekä gotiikan suurenmoisimpiin saavutuksiin, Amiens’n tuomiokirkkoon (1220) ja Pariisin uskomattoman kauniiseen Sainte Chapelleen (1248). Musiikki löysi oman tapansa olla olemassa, mahdollisuuden ilmaista samalla kertaa ihmistä ja ylistää Jumalaa.
Perotinuksen organumit ovat Augustinuksen ajattelun toteutuksia:
Mitä tarkoittaa ’laulaa ylistäen’? Sen havaitsemista, ettei voi pukea sanoiksi sitä, mitä lauletaan sydämellä, kun sydän iloitsee ilman sanoja, ja ettei ilon mittaamaton laajuus tunne mitään tavujen asettamia rajoja.
Samalla ne ovat ilmausta keskiajan Aristoteleen Runousoppiin pohjautuvasta kauneuskäsityksestä, jonka muotoili Hugo St. Victorilainen (1096-1141):
Tämä moninaisuus ja vaihtelevuus kokonaisuudessa on kauneutta, jossa, jos yksityiskohdat eivät olisi erilaisin tavoin kauniita, kokonaisuus ei yhtenä otettuna olisi kaunis. Ja sen vuoksi jakaantuu korkein kauneus yksityiskohtien vaihtelevan osallisuuden kesken, jotta se olisi täydellistä kokonaisuudessa ja samalla kaunista yksityiskohdissa.
Perotinuksen organumien sävellystekniikat
Jos Leoninuksella virtuoosinen soololaulu oli keskeistä, Perotinuksella jokainen alkuperäisen koraalin tekstitavu laajenee alimmassa äänessä kymmenien tactusten mittaiseksi urkupisteeksi. Pohjana olevasta melodiasta tuli cantus firmus (= kiinteä / pohjaääni). Jos se otettiin olemassaolevasta lähteestä, siitä käytettiin nimitystä cantus prius factus (= aiemmin tehty laulu).
Leoninuksen organum Alleluya Pascha nostrum löytyy W1-käsikirjoituksestä. F-käsikirjoituksessa on saman organumin revisoitu versio, joka lienee Perotinuksen tekemä. Siitä näkee, mitä Anonyymi IV tarkoitti lyhentämisellä.
Leoninuksen Alleluya Pascha nostrum.
Nostrum-sanalla, joka alkaa Leoninuksella copulalla (ks. nuottiesimerkki 3 ylempänä) ja jatkuu melismaattisella tyylillä, esiintyy uudessa versiossa discantus-tyyppinen clausula, jonka molemmat äänet liikkuvat modaalirytmissä: ylä-ääni 1. moodissa ja tenori 5. moodissa. Alkuperäinen organum lyhenee menettelyllä tuntuvasti, kun pitkien urkupistesävelien asemasta tenori etenee huomattavan liikkuvasti.
Muita sävellyslajeja: clausula, motetti ja conductus
Korvaavista clausuloista motettiin
Kun Perotinus lyhensi tai toimitti Leoninuksen organumeja clausuloiden avulla, hän oli luomassa uutta lajia nimeltä motetti.
Clausula Leoninuksen Allelya-organumiin
Melismaattisia jaksoja lyhentävien clausuloiden lisäksi W1:stä löytyy kaksi ns. korvaavaa clausulaa (substitutae clausulae) Leoninuksen Alleluya-organumiin. Immolatus-sanan –la-tavulla olevan clausulan (kts. oheisen esimerkin tenoriääntä suurtahdeissa 1-3) paikalla uudessa versiossa on clausula, joka ei ole yhtä rikkaasti melismoiva, mutta se on järjestetty säännönmukaisemmaksi ja ennen kaikkea modaalirytmiseksi (jälleen 1. ja 5. moodi).
Clausuloista tuli vähitellen tärkein uuden keksimisen muoto. Tätä kuvaa jo sekin, että säilyneissä käsikirjoituksissa clausulat ovat ehdottomana enemmistönä. Iältään vanhimmassa W1:ssä on 45 organum duplumia ja 103 korvaavaa clausulaa. Nuoremmassa F- käsikirjoituksessa on muutaman 3-4-äänisen organumien ohella 93 organum duplumia, mutta jo 462 clausulaa.
Clausuloiden määrän kasvu on osoitus aktiviteetin ja keksinnän lisääntyvästä kohdentumisesta modaalirytmisiin jaksoihin. Yllättävää ei olekaan se, kun clausuloiden uusien ylä-äänten tekstityksistä, tropeerauksista, kasvoi vähitellen, jo Perotinuksella, esiin kokonaan uusi muoto, motetti.
Polyfoninen conductus eli kondukti
Organumin ja siitä syntyneen clausulan ohella tärkeä laji oli 2-4-ääniseksi laajentunut polyfoninen conductus (lat. conducere = viedä, johtaa). Erotuksena organumeista ne ovat kokonaan vapaasti sävellettyjä latinankielisiä lauluja; yhtäläisyytenä organumiin ne on kirjoitettu discantus-tyyliin.
Conductus on säerakenteeltaan säännöllinen säkeistölaulu. Monissa conductuksissa on pääosin syllabisesta tyylistä huolimatta melismaattinen päätösvaihe, cauda.
Conductuksen laadinta
Franco Kölniläisen mukaan conductus laaditaan seuraavasti:
Jos joku haluaa kirjoittaa conductuksen, tulee hänen ensin keksiä niin kaunis melodia kuin mihin hän kykenee: sitten tulee hänen käyttää sitä kuten tenoria discantuksen tekemisessä.
Kyse on länsimaisen musiikinhistorian ensimmäisestä moniäänisestä muodosta, joka on sävelletty kokonaan eikä perustu liturgiseen tenoriin. Motetti syrjäytti conductuksen 1200-luvun toisella puoliskolla.
Conductuksen aihepiiri ja musiikki
Kulkuelaulu aikakauden kommentoijana
Alun perin conductuksia laulettiin yksiäänisinä Beauvais’ssa ja Sens’ssä uudenvuoden officiumeissa sekä Daniel-näytelmässä päähenkilöiden sisääntulolauluina. Ylipäätänsäkin conduktuksen funktiona oli toimia rituaalisen askeltamisen säestyksenä.
Notre Dame -aikana conductus liittyi yhä useammin kirkkotilan ulkopuolisiin aiheisiin ja elämänpiiriin. Siitä tuli klerkkien ja opiskelijoiden käsissä muoto, joka käsitteli moraalis-satiirisia ja poliittisia aiheita, kuten sotaa.
Monet pariisilaisista noin 250 conductuksista liittyvät juhliin, kuten Kristuksen syntymään tai pyhimysjuhliin, kruunajaisiin tai ovat kunnianosoituksia kuuluisien miesten kuoleman johdosta. Tärkeisiin tapahtumiin liittymisten ansiosta monet 1160-1240 syntyneistä lauluista voidaan ajoittaa tarkasti.
Rytmin samuus ja terssin vallitsevuus
Kolmiääninen conductus Hac in anni ianua (Tänä vuoden avauspäivänä) liittyy uudenvuoden päivään ja lupaukseen. Laulusta huomaa alkuperäisestä kulkueluonteesta johtuvan rytmiikan samuuden eri äänissä eli homorytmiikan sekä englantilaistyyppisen terssin vallitsevuuden.
Conductus on pääosin vakavahko sävyltään ja syvällinen sisällöltään ja siinä saatetaan lainata tekstikatkelmia Raamatusta tai antiikin kirjailijoilta. Myös maallisia lauluja, jopa tanssi- ja rakkauslauluja, on nimitetty conductuksiksi. Runoudeltaan ne ovat hienostuneita. Tekstin tekijöitä tunnetaan useita, mm. Gautier de Châtillon / Walter Chatillonilainen (n. 1135-82 jälk.), Philippe le Chancelier / kansleri Filip (n. 1160-1236) ja John Howdenilainen (k. 1275).
Lähteet ja kirjallisuus
Die Musik des Mittelalters. Toim. Hartmut Möller & Rudolf Stephan 1991 (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 2, toim. Carl Dahlhaus & Hermann Danuser). Laaber: Laaber-Verlag.
The New Oxford History of Music Vol. II. The Early Middle Ages to 1300, toim. Richard Crocker & David Hiley 1990. Oxford etc.: Oxford University Press.