Suomalaisten vanhinta tunnettua lauluperinnettä kutsutaan kalevalaiseksi runo- tai runonlauluksi. Sen kehitys lienee alkanut ennen vuotta 500 eaa., kun varhaiskantasuomea puhuvan populaation painopiste oli vielä Suomenlahden eteläpuolella. Runonlaulun ydinaluetta on ollut Viro ja Länsi-Suomi, josta sen on uskottu levinneen karjalaisten ja inkeriläisten keskuuteen sekä läntiseen Vienaan ja Tverin Karjalaan. Toisen näkemyksen mukaan se on syntynyt ja kehittynyt paljon laajemmalla alueella, mutta eriytynyt myöhemmin läntiseen ja itäiseen haaraan. Keruukauden alkaessa 1800-luvulla runonlaulu oli jo melkein tyystin hävinnyt Länsi- ja Etelä-Suomesta; uudemman riimillinen kansanlaulun edetessä kohti itää vanhamittainen runous joutui väistymään.
Suurin osa runoista on merkitty muistiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Varhaisimmat äänitteet ovat 1900-luvun alkuvuosina fonografilla tallennettuja vahalieriöitä. Laulujen meille säilyneessä muodossa voidaan erottaa eri kausilta peräisin olevia aineksia. Niiden perusteella on tullut tavaksi erottaa viisi tyylikautta:
1) esikalevalainen tai esisuomalainen (n. 1000–500 eaa.),
2) varhaiskalevalainen tai itämerensuomalainen (n. 500 eaa. – 800 jaa.),
3) sydänkalevalainen (n. 800–1150),
4) keskiajan kalevalainen (n. 1150–1530) ja
5) myöhäiskalevalainen (1530–).
Näiden perinteisten tyylikausien lisäksi voidaan puhua 1700-luvun lopulla alkaneesta keruukaudesta — ja ehkäpä myös uuskalevalaisesta kaudesta, joka näyttäisi alkaneen kalevalaisesta kulttuurista lähtökohtia omaksuneen uuden kansanmusiikin viriämisestä 1900-luvun parin viimeisen vuosikymmenen aikana.
Kalevalamitta, nelipolvinen trokee, jonka tunnusomaisia piirteitä ovat alkusointu, puolisointu ja säekerto, kehittyi aluksi pienimuotoisissa runoissa, kuten sananparsissa ja loitsuissa; laajempia kokonaisuuksia alettiin sen avulla hallita vasta vähitellen pronssikaudelta viikinkiaikaan ulottuvan varhaiskalevalaisen kauden aikana.
Kalevalaisen runouden päälajeja ovat itkuvirret, joiut ja kertova runous (epiikka). Itkuvirret liittyvät eroiitteihin, vienankarjalaisissa joiuissa käsitellään kyläyhteisön sosiaalista elämää, ja epiikka sisältää kalevalaisen kulttuurin myyttisen maailmankuvan, jonka keskeisiä kertomuksia ovat syntymyytit.
Runosävelmän perustyyppi on doorisen pentakordin alalla liikkuva viisi-iskuinen sävelmä 5/4-tahtilajissa. Tärkein soitin on kantele, joka soitinluokituksen mukaan on psalttareihin kuuluva pölkkysitra. Muita perinnesoittimia ovat jouhikko sekä erilaiset torvet ja pillit.