Bruno Maderna (Venetsia 21.4.1920 – Darmstadt 13.11.1973) soitti jo pikkupoikana viulua Venetsian palatseissa järjestetyillä kutsuilla. Suosijansa herttuatar Edmonde de Polignacin välityksellä hän tuli tuntemaan useita merkittäviä säveltäjiä, kuten Straussin, Malipieron ja Stravinskyn. Straussilta hän sai neuvoja orkesterinjohdossa, jota oli harrastanut 9-vuotiaasta alkaen ja jota sittemmin opiskeli A. Bustinin ja A. Guarnerin johdolla Roomassa. Sävellystä hän opiskeli aluksi Giovanni Malipieron ja myöhemmin Hermann Scherchenin oppilaana. Valmistuessaan 20-vuotiaana Accademia di Santa Ceciliasta hän oli taitava ja monipuolinen muusikko.
Vuosina 1947–50 Maderna toimi opettajana Venetsian konservatoriossa ja vuodesta 1951 Darmstadtin nykymusiikkikursseilla, joista hän yhdessä Boulezin, Stockhausenin ja Berion kanssa kehitti keskeisen uuden musiikin forumin 1950-luvulla. Vuonna 1955 hän oli perustamassa Milanon radion elektronimusiikin studiota (Studio di Fonologia della RAI). Hän toimi opettajana myös monilla kapellimestarikursseilla ja vaikutti merkittävästi uuden musiikin tunnetuksi tekemiseen (Suomessa hän vieraili mm. Yleisradion nykymusiikin päivillä 1963 ja luennoitsijana Sibelius-Akatemiassa). Vuodesta 1967 hän toimi Rotterdamin konservatorion opettajana.
Huolimatta aktiivisesta toiminnasta kapellimestarina Maderna loi säveltäjänä merkittävän tuotannon. Opiskeluaikanaan Roomassa hän kuuli ensi kerran Webernin musiikkia, joka Debussyn ja Schönbergin ohella vaikutti eniten hänen ensimmäisiin sävellyksiinsä. Tämän kauden keskeisiä teoksia ovat Studi per il Processo di Franz Kafka (1949–50) ja Musica su Due Dimensioni (1952), jossa Maderna käytti ensi kerran elektronisia ääniä. Vuonna 1954 alkaneen sarjallisen kauden aikana Madernan musiikki säilytti tiukoista rakenteistaan huolimatta värikkään ilmavuutensa, kuten Quartetto per archi in due tempi (1955) ja Serenata II (1957) osoittavat. 1950-luvun lopulla Maderna kiinnostui yhä enemmän elektronimusiikista. Tällöin syntyivät mm. hitaille ja laajoille crescendoille rakentuva Contiuo (1958), huilun ja marimban äänien elektronisesta muokkauksesta koostuva kirkassointinen Serenata (1962) sekä elektronimusiikin mahdolliuuksia puhtaimmin viljelevä Syntaxis (1957).
Madernan musiikin tunnusomaisin piirre on lyyrinen melodisuus, esim. viulu- ja oboekonsertossa sekä sävellyksissä soolo-oboelle ja -huilulle. Nämä teokset paljastavat myös Madernan kiintymyksen Alban Bergin musiikkiin, joka on ilmeisimmillään oopperan Hyperion (1964) suuressa sopraanoaariassa. Myöhemmässä oopperassa Satyricon (1973) on viehkeitä burleski- ja pastissijaksoja. Maderman soinnillinen mielikuvitus ja sensuaalisuus ovat kukkeimmillaan teoksessa Quadrivium neljälle lyömäsoittajalle ja neljälle orkesteriryhmälle (1969), joka aloittaa hänen tuotannossaan viimeisen suuren kehitysvaiheen. Sen huipentumaksi muodostui Aura orkesterille (1972).
Kirjallisuutta
Gavazzeni, G. (toim.) 2013. Pour Bruno. Omaggio a Bruno Maderna (1920-1973) nel quarantesimo anniversario della scomparsa. Bologna: Pendragon.
Mila, Massimo 1976. Maderna musicista europeo. Torino: Einaudi.