Barokki taiteissa ja tieteissä
26.2.2019 (Päivitetty 12.5.2020) / Murtomäki, Veijo

 

Yleensä barokilla ajatellaan musiikissa ajanjaksoa noin 1580/1600–1750 oopperan synnystä Bachin kuolemaan, mikä on tietenkin karkeistus. Eräs ongelma on se, muodostaako tämä aikakausi yhtenäisen tyylin ja voidaanko siitä puhua omana rajattuna musiikinhistoriallisena kokonaisuutena.

‘Barokki’-termiä käytetään edelleenkin sekä kuvataiteissa että musiikissa, myös tavallisessa kielenkäytössä, luonnehtimaan kaikenlaista liioiteltua, eksentristä, joka rikkoo normin. Termi johdetaankin sanoista “barucco” tai “barocco”, jotka tarkoittavat epämuodostunutta helmeä tai kaikkea poikkeavaa, mautonta, dekadenttia yms. Tämä vähättelevä sivumaku sanalla on edelleenkin mm. italian, ranskan ja saksan kielessä (miksei myös suomessa: esim. ilmaisu “barokkinen lause” tarkoittaa turhaa rönsyilyä ja keinotekoisuutta).

‘Barokki’-termiä käytettiin ensi kertaa 1700-luvun puolivälissä (Diderot, Rousseau), kun puhuttiin ylettömästä liioittelusta arkkitehtuurin ja musiikin yhteydessä. Kun barokkia pidettiin pitkään renessanssin rappioilmiönä,

Jean-Jacques Rousseaun mukaan

“Barokkimusiikki on sellaista, jossa harmonia on hämäännyttävää, se on lastattu täyteen modulaatioita ja dissonansseja, melodia on karkeaa ja vain lievästi luonnollista, intonaatio on vaikeaa ja liike pidäkkeellistä. Näyttää siltä, että tämä termi tulee kielitieteilijöiden sanasta baroco.” (Dictionnaire de musique, 1768, s. 41)

Vasta 1920-luvulla termi arvioitiin uudelleen ja otettiin musiikinhistorian aikakauden nimikkeeksi (Curt Sachs, Hans Joachim Moser, Ernst Bücken) taidehistoriasta (Heinrich Wölfflinin Renaissance und Barock 1888). Amerikkalainen historiankirjoitus omaksui sen (Manfred Bukofzer, Paul Henry Lang), kun taas englantilaiset ja ranskalaiset ottivat sen varauksellisesti vastaan, ja italialaiset ovat torjuneet käsitteen puhumalla erikseen 1600-luvusta (Il seicento) sekä “Bachin ja Handelin ajasta”.

‘Barokki’-termi voi johtaa harhaan yhtä hyvin kuin ‘goottinen’, ‘klassinen’ tai ‘romanttinen’, sillä se ei ole musiikillis-teknistä alkuperää, eikä ole sikäli täysin välttämätön, vaikkakin hyödyllinen käsite kaikkien yleistysten tapaan. Hugo Riemannin ehdottama nimike “kenraalibasson aikakausi” on muutoin asiallinen, mutta kenraalibasson käyttö jatkui vielä 1700-luvun loppuun eli klassismin myöhäisvaiheeseen.

Barokin aika yleisessä historiassa ja tieteissä

Barokkiaikakauden taustalla olevia historiallisia tekijöitä ovat vastauskonpuhdistus Trenton kirkolliskokouksen (1562 viimeinen kokous) jälkeen, siitä aiheutuneet ns. uskonsodat (mm. “30-vuotinen sota” 1618–1648), jesuiittiveljeskunnan toiminta sekä absolutistinen monarkia, joka pyrki vallan näyttämiseen suureellisella tavalla. Esikuva paljolle monarkiselle hovikulttuurille oli tietenkin Louis XIV:n (1638–1715) Versailles’n hovi.

1600-luku oli sotaisimpia Euroopan historiassa: Espanja kävi lähes koko ajan sotaa Englantia ja Ranskaa vastaan; Ranska soti Englantia, Alankomaita, Espanjaa ja Pyhää Saksalais-Roomalaista keisarikuntaa vastaan; Saksalais-Roomalainen keisarikunta soti Ranskaa ja ottomaanien Turkkia vastaan. 30-vuotisen sodan lisäksi, joka koski lähes koko keski- ja pohjois-Eurooppaa, sisällissotia käytiin Ranskassa (1648–53) ja Englannissa (1642–49), joka päättyi Kaarle I:n mestaamiseen, Cromwellin valtakauteen (1649–60) ja kuningasvallan palauttamiseen 1660.

Samalla kuitenkin hovikulttuuri kukoisti: niissä tarvittiin edustuksellista maalaustaidetta, ooppera- ja kamarimusiikkiesityksiä; musisointi- ja etenkin tanssitaito oli aristokratialle välttämättömyys, jota ilman ei ollut pääsyä asemaan ja valtaan.

Tieteessä ilmaantui uusia vallankumouksellisia havaintoja ja keksintöjä tehneitä nimiä:
• Galileo Galilei (1564–1642): italialainen tähtitieteilijä
• Francis Bacon (1561–1626): englantilainen filosofi ja kirjailija
• Johannes Kepler (1571–1630): saksalainen tähtitieteilijä
• René Descartes (1596–1650): hollantilainen filosofi, joka kirjoitti myös musiikista (Compendium musicae [“Johdatus musiikkiin”], 1618
• Blaise Pascal (1623–62): ranskalainen luonnontieteilijä ja uskontofilosofi (Pensées, 1669; “Mietteitä”, suom. Martti Anhava, 1996)
• Isaac Newton (1643–1727): englantilainen fyysikko ja matemaatikko

Barokki-sanan sisällöstä musiikissa

Barokin määrittelyksi, mikä oikeuttaisi sen historiallisen aikakauden otsakkeeksi, on etsitty tunnuspiirteitä dynaamisuus, avoin muoto, ornamentaation paljous, jyrkät kontrastit, erilaisten tyylien rinnakkaisuus, individualismi, affektiivinen ilmaisu. Tosin monia näistä piirteistä löytyy jo renessanssista, muttei sen sijaan välttämättä barokista: Carlo Gesualdo on dynaamista ja avointa muodoiltaan, kun taas Alessandro Scarlatti ei ole sitä; Giulio Caccini on ornamentoitua eikä Antonio Vivaldi välttämättä ole, Giovanni Gabrielin kontrastit ovat vähintään yhtä rajuja kuin Marc’Antonio Cestillä.

Heinrich Wölfflinin kirjassaan Kunstgeschichtliche Grundbegriffe (“Taidehistorian peruskäsitteet”, 1915) esittämä luokittelu

• lineaarinen — maalauksellinen
• pinta — syvyys
• suljettu muoto — avoin muoto
• moninaisuus — ykseys
• selkeys — epäselvyys

toteutuu barokin musiikissa tendensseinä kohden

• maalauksellisuutta (vahva ilmaisu),
• syvyyttä (monikerroksisuus),
• suljettua muotoa (konsertto-, aaria-muodot, sonaatti, konsertto, kantaatti),
• ykseyttä (yhden passion/affektin vallitsevuus) ja
• selkeyttä (havainnollisuus, valikoitu kuviosisältö ja rytmiikan toisteisuus).

Sikäli Wölfflinin luokittelu ei pidä aivan paikkaansa musiikissa, sillä hänen luokittelunsa lähtökohtana on pääosin arkkitehtuurihistoria, toki myös maalaustaiteen historia.

Taidehistorian peruskäsitteet

Oikeastaan vain yksi yhteinen piirre menee läpi barokin: renessanssin eetos-tyylin sijaan barokissa paatos on etualalla (sama suhde kuin klassismin ja romantiikan kesken!), sillä säveltäjät pyrkivät kuvaamaan mitä vaihtelevampia sieluntiloja. Muutamassa vuosikymmenessä barokissa kehitettiin valtava ilmaisuvoima ja kuviovarasto. Tämä oli yhteydessä antiikin retoriikan elpymiseen: Aristoteles, Quintilianus ja Cicero painottivat puhujan roolia säälin ja pelon herättämisessä, jolloin vasta katharsis on mahdollinen. Tavoite oli yhteinen läpi aikakauden, vaikkakin keinot vaihtelivat; käytettiin erilaisia tyylejä, lajeja ja tekniikoita.

Missään tapauksessa ‘barokki’-termin käyttö ei voi viitata idiomien tai luovien pyrkimysten yhtenäisyyteen, vaan korkeintaan johonkin aikakauden yleishenkeen (Wölfflin: Zeitgeist), jos sellaisen olemassaolo hyväksytään. Wölflinin mukaan

“tyylinmuutos renessanssista barokkiin on oikea kouluesimerkki siitä, miten uusi ajanhenki pakottautuu uuteen muotoon. […] Mikään ei ole lähempänä taidehistoriaa kuin sen asettaminen rinnakkaiseksi tyyli- ja kulttuuriaikakausien kanssa. […] ei kannata halveksia ongelmaa löytää niitä ehtoja, jotka aineksellisena sisältönä – nimitettäköön sitä temperamentiksi tai ajanhengeksi tai rotuluonteeksi – muodostavat yksilön, aikakauden ja kansojen tyylin.” (1910‚ 9–11).

 

Barokin rajat ja jäsennys kuvataiteessa

Barokin alkamisen kannalta olennaista on renessanssin perinnön eli antiikin uudelleenarviointi. Barokin aikakausmäärittelyn aikarajat eivät osu eri taiteissa yksiin: italialaisessa arkkitehtuurissa on nähty jo 1560-luvulla barokkia, kirjallisuushistoriassa barokin alkamisaikaa on määritelty vaihtelevasti aikavälille 1550–1630.

 

 

Barokin kuvataiteessa, noin 1580–1715 klassisen symboliikan syrjäytti retorinen naturalismi, vahva ilmaisu. Aikakauden tärkeimpiä nimiä ovat erinäiset belgialaiset, ranskalaiset, italialaiset, espanjalaiset ja hollantilaiset taiteilijat.

 

 

• Peter Paul Rubens (1577–1640): flaamilainen taiteilija, joka on tunnettu historiamaalauksistaam ja rehevistä naishahmoistaan
• Nicolas Poussin (1594–1665): ranskalaisen klassismin tärkeimpiä maalareita, historiallisia aiheita (Renaud et Armide, n. 1630)
• Gianlorenzo Bernini (1598–1664): oli Pietarinkirkon aukion ja Pietarin baldakiinin suunnittelija sekä kuvanveistäjä
• Francesco Borromini (1599–1667): suunnitteli Roomaan palatseja ja kirkkoja

• Anthonis van Dyck (1599–1641): flaamilainen maalari, joka tunnettu muotokuvistaan (Omakuva, 1633 jälk.)
• Diego Velásquez (1599–1660): espanjalainen taidemaalari (Hovinaiset, 1656)
• Claude Lorrain (1600–1682): ranskalainen maalari, tunnettu maisemamaalauksistaan (Énée à Délos, 1672)
• Rembrandt van Rijn (1609–1669): tunnetuin hollantilainen maalari (Yövartio, 1642)

 

• Jan Steen (1626–1679): humoristinen laatukuvamaalari (Omakuva luuttua soittamassa, n. 1665)
• Jan Vermeer (1632–1675): hollantilainen maalari, jolla paljon musisointimaalauksia (Konsertti, 1663–66)

 

 

Barokki kirjallisuudessa

Ranskassa kirjallisuutta 1600-luvulla pidetään “modernina klassismina”, jossa vallitsee vastakohtana kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijoiden “vanhalle klassismille”. Merkittävimpiä barokin kirjailijoita ovat Ranskassa, Italiassa, Espanjassa ja Englannissa:

• Pierre Corneille (1606–1684), tragediakirjailija: Médée (1635), Le Cid (1637; suom. “Cid”, Eino Leino, 1917), Horace (1640)
• Cyrano de Bergerac (1620–1655), burleskikirjailija; tunnetaan Edmond Rostandin näytelmästä Cyrano de Bergerac (1897;  suom. Pekka Lintu, 1993)
• Jean de La Fontaine (1621–1695), faabeli- eli eläinsatukirjailija: Fables (1668–94; “Faabeleita”, suom. Aarno Saleva, 2005)

 

• Molière (1622–1673), komediakirjailija: Komedioja 1: Naisten koulu, Tartuffe, Ihmisvihaaja, Amphitryon, Oppineet naiset, suom. Otto Manninen, 1959. Molière: Komedioja 2: Porvari aatelismiehenä, Sievistelevät hupsut, Don Juan, Lääkäri vastoin tahtoaan, Saituri, Luulosairas, suom. Sulevi ja Otto Manninen, Tyyni Tuulio, Maija Lehtonen ja Lauri Hirvensalo, 1959.

 

 

• Jean Racine (1639–1699), tragediakirjailija: Andromaque (1667), Iphigénie (1674), Phèdre (“Faidra”, suom. Aale Tynni, 1986)
• Giambattista Marino (1569–1625), runoilija: La Lira (1602/8/14, “Lyyra”), L’Adone (1623, “Adonis”)
• Pedro Caldéron (1600–1681), draamakirjailija: La vida es sueño (1635; “Elämä on unta”, suom. Helvi Vasara, 1953)
• John Milton (1608–1674), runoilija: Paradise Lost (1667; “Kadotettu paratiisi”, suom. Yrjö Jylhä, 1933); L’Allegro & Il Penseroso (1631)
• John Dryden (1631–1700), runoilija ja näytelmäkirjailija: A Song for St. Cecilia’s Day (1687), King Arthur (1691), Alexander’s Feast (1697)
• John Bunyan (1628–1688), kirjailija: The Pilgrim’s Progress (1678-1684; “Kristityn vaellus”, suom. 1809)

Kirjallisuutta

Anderson, Nicholas 1994. Baroque Music From Monteverdi to Handel. London: Thames and Hudson. [Barokin musiikki, suom. Jouko Laaksamo 1996. Kuopio: Kustannusosakeyhtiö Puijo.]

Barockboken, toim. Ingemar von Heijne, René Jacobs, Gunno Klingfors & Anders Öhrwall 1985. Stockholm: AB Carl Gehrmans musikförlag.

Barockmusikführer. Instrumentalmusik 1550–1770, toim. Ingeborg Allihn,  2001. Bärenreiter: J. B. Metzler.

Baron, John H. 1993. Baroque Music. A Research and Information Guide. New York & London: Garland Publishing.

Bianconi, Lorenzo 1992 [1982]. Music in the Seventeenth Century, engl. David Bryant. Cambridge University Press [orig. Il seicento, Edizioni de Torino.]

Bukofzer, Manfred F. 1948. Music in the Baroque Era. London: J. M: Dent & Sons.

Cohen Albert 1981. Music in the French Royal Academy of Sciences. A Study in the Evolution of Musical Thought. Princeton University Press.

Dammann, Rolf 1995. Der Musikbegriff im deutschen Barock. Laaber: Laaber-Verlag.

French Musical Thought 1600–1800, toim. Georgia Cowart 1989. Ann Arbor/London: UMI Research Press.

Morbach, Bernhard 2008. Die Musikwelt des Barock. Kassel etc.: Bärenreiter.

Palisca, Claude V. 1981 [1968]. Baroque Music. Englewood Cliffs, New Jersey: Prentice-Hall.

Takaisin ylös