Kokoelma: Länsimainen taidemusiikki
Kirjoittajat: Leena Hyvönen (LH) ja Leena Unkari-Virtanen (LUV), Minna Hovi (MH)
Teema: Tekijät
Aikakausi: 1420-1600 Renessanssi
| 1420-1470 Varhaisrenessanssi | 1470-1530 Täysrenessanssi | 1530-1620 Myöhäisrenessanssi | |
|---|---|---|---|
| Säveltäjät, koulukunnat | Filip Hyvä kokosi vauraaseen hoviinsa Burgundiin taitavia muusikoita Alankomaiden kirkkolaulajista. Hovin säveltäjien kiinnostus edisti uuden terssisointisuuden leviämistä Englannista Alankomaihin (Burgundiin). Dunstable ja seuraava sukupolvi, mm. Dufay ja Binchois, loivat aikalaisten mielestä kokonaan uudenlaista musiikkia. Merkittävät säveltäjät toimivat myös opettajina. Italiassa hylättiin Ars novan edustama vanha oppineisuus, ja aatelismiehet etsivät uutta ilmaisua kansanomaista lauluperinteestä. Musiikkityylit levisivät nopeasti, sillä Italian ja Ranskan hoveihin palkattiin kuuluisia ranskalais-flaamilaisia säveltäjiä. LUV | Musiikkikulttuurin keskeiset alueet olivat Ranska, Benelux-maat ja Luoteis-Saksa, Englanti ja Italia. Burgundin laajenevan ruhtinaskunnan (Flanderin) hovimusiikki on nimetty alankomaalaiseksi, burgundilaiseksi tai ranskalais-flaamilaiseksi koulukunnaksii, jossa säveltäjäsukulpovia oli 8-10. Burgundin hovissa muotoutuneesta sävellystyylistä tuli yleiseurooppalainen hovisäveltäjien tavoittelema yleistyyli, joskin kansallisia (mm. Ranska, Italia, Espanja, Englanti) sekä säveltäjäkohtaisia eroja on havaittavissa. Obrecht, Isaac ja Josquin des Prez nimetään usein keskisen renessanssin vaikutusvaltaisimmiksi edustajiksi. LUV | Ajanjakson koulukuntien ja säveltäjien kirjo on laajimpia musiikin historiassa. Edellisen sukupolven yleistyylistä muotoutui rinnan useita erilaisia kansallisia vokaalimusiikin tyylejä. Soitinmusiikki nousi esiin kansallisine soitinsuosikkeineen, Italiasta levisi uusi runotekstiin pohjautuva ilmaisullisuus (madrigalismi), persoonalliselta ilmaisultaan neutraali kontrapunktiikka palasi kirkkomusiikkiin, luterilainen kirkkomusiikki levisi, uusi ”monodia” ennakoi oopperan syntyä. Venetsiassa kukoisti uuteen musiikkityyliin johtanut kokeileva suuntaus. LUV |
| Esittäjät, koulukunnat | Franko-flaamilaiset hovilaulajat loivat aikansa polyfonisen vokaalimusiikin esittämisen ideaalin. Italian kirkoissa oli paljon urkureita, mutta laulajia jotka hallitsivat polyfonisen laulutyylin oli paavin kapellia lukuun ottamatta vuosisadan alussa vasta vähän. 1440-luvulla Napoliin perustettiin uudenlainen kapelli, josta tuli esikuva mm. Ferraran ja Milanon hoveille. Ranskassa soitinmuusikot jatkoivat vuosittaisia kokoontumisiaan, joissa vaihdettiin ammatillisia kokemuksia ja opeteltiin uutta ohjelmistoa, ja minstrelit saattoivat perustaa omia yhtyeitä. LUV | Hovimuusikon ammatti oli yleiseurooppalaisen sävellystyylin myötä kansainvälinen: muusikot saattoivat vaihtaa työpaikkaa eri maiden, hovien ja kirkon välillä ja rikastuttaa kulloisenkin työpaikkansa musiikkityyliä mukanaan tuomillaan vaikutteilla. Keskeistä esittämiseen liittyvää erityispiirrettä kutsutaan nimellä musica ficta, se tarkoittaa koulutettujen esittäjien tuntemaa säännöstöä, jolla osattiin esittää nuottiin merkitsemättömät muunnesävelet. LUV | Italian vaikutusvaltainen asema sävellystyylien murroksessa heijastui esittämiseen mm. uuden bel canto -laulutyylin vähittäisessä muotoutumisessa ja viulumusiikin yhä kasvavassa suosiossa. Vokaalimusiikin kansallisten muotojen ohella soitinmusiikin alueelliset painopisteet (viulun ja Italian lisäksi mm. virginalistit Englannissa, luuttu Ranskassa ja Espanjassa) edistivät kansallisten erityispiirteiden muotoutumista. LUV |
| Kuulijat | Maallisen musiikin esittäminen ja kuunteleminen nousi kirkkomusiikin rinnalle, tai jopa sitä merkittävämmäksi musiikillisen luomistyön kannalta. Musiikki liittyi aina johonkin yhteisöön, ja eri sosiaalisilla luokilla oli oma musiikkinsa. Länsimainen taidemusiikki käsittelee keskeisesti hovien musiikkia. Hoveissa musiikin harrastaminen kuului jälleen tärkeänä osana sivistysihanteeseen. LUV | Hovissa musiikin esittämiseen liittyvät tilaisuudet muotoutuivat sivistyneen ja ylhäisen harrastajapiirin seurustelun muodoksi, joilla ruhtinas niitti mainetta myös hovinsa ulkopuolella. Tavallisen kansan suosimat laulut ja tanssimusiikki olivat todennäköisesti jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa ylhäisön musiikin kanssa. Kirkkomusiikki tavoitti yhteiskunnan keskeiset sosiaaliset kerrokset. Saksassa Minnelauluperinne jatkui laulukiltojen piirissä. LUV. | Moniselkoinen aikalaistermi musica reservata on tulkittu tarkoittamaan myöhäisrenessanssin madrigaalistien kehittämää sävelmaalailua ja sen keinovaroja, kromaattiikka, konrastoivaa rytmiikkaa ja harmonioiden vapautta. Tämä musiikki oli varattu (reservata) ylhäisön käyttöön. Diatonista musiikkia sen sijaan ”laulettiin ilolla tavallisen kansan keskuudessa” (Vincentio 1555). LUV |
| Teoreetikot, tutkijat | Tinctoris oli aikansa merkittävimpiä musiikin teoreetikkoja. Hänen kirjoituksissaan ilmenee vielä keskiajalle tyypillinen spekulatiivinen ja oppinut yleissävy, mutta myös musiikin uudet ilmaisulliset ja sävellystekniset suuntaukset ilmenevät hänen laajasta, 1400-luvun jälkipuolen kattavasta kirjoitusten kokoelmastaan. Muita ajan teoreetikkoja olivat mm. kromaattisuutta ja musica fictan ongelmia käsitellyt Ugolino Orvietolainen, ja uutta musica practicaa vanhaa musica theoricaa vastaan puolustanut Bartolomea Ramis de Pareia. LUV | Kirjapainotaidon mahdollistama ja musiikin muuttumisen kirvoittama vilkas teoreettinen kirjoittelu käsitteli teoreettisten spekulaatioiden sijaan käytännön kysymyksiä, kuten viritysjärjestelmiä (Ramos de Pareja 1482, A. Schlick 1511) tai uutta, vertikaalista ajattelutapaa (Pietro Aron 1516-45). Myös vanhat, antiikista periytyvät kysymyksenasettelut olivat tarkastelun kohteena (F. Grafurius, Vicentino). Keskeinen kooste 1400-luvun teoriankäsittelystä on Johannes Tinctoriksen 12 kirjaa käsittävä kirjoituskokoelma. LUV | Aktiivinen teoreettinen kirjoittelu jatkui ja laajeni. Säveljärjestelmät (Heinrich Glareanus), funktionaalista sointukäsitystä edistänyt vertikaalinen ajattelu (P. Aron), kromatiikka ja lukuisat muut satsitekniset kysymykset toivat teorian käytännönläheiseksi. Kirjoittelu käsitteli laajasti myös musiikin merkityksiä ja mahdollisuuksia. Zarlinon teos Istituzioni armoniche (1558) vaikutti teoreettiseen ajatteluun aina Rameauhon asti. LUV |
| Muut toimijat | Varsinaista kustannustoimintaa ei vielä ollut, mutta taidetta suosivat ylimykset julkaisivat nimissään käsikirjoituskokoelmia. Esimerkiksi Firenzeläisen urkurin Squarcialupin nimellä tunnettu julkaisusarja sisälsi aikansa suosittuja sävellyksiä 12 eri säveltäjältä. Arnaut de Zwollen nimissä julkaistu urkujenrakennuksen käsittelevä kirjoitus (1436-1454) vaikutti merkittävästi renessanssiurkujen soinnin rikastumiseen. Saksalaista, Bolognassa työskennellyttä luutunrakentaja Laux Maleria on verrattu Stradivariukseen, ja Tieffenbruckerin luutunrakentajasuku oli myös erittäin tunnettu. LUV | Kirjapainotaitoa sovellettiin nuottitekstiin jo v. 1473, ja italialainen Petrucci julkaisi ensimmäisen painokokoelman 1501. Nuotinpainatus yksinkertaistui Pierre Haultinin keksittyä v. 1525 menetelmän, jossa yhdistettiin viivastojen ja nuottien painaminen. Pariisilainen kustantaja Attaignant sovelsi ensimmäisenä tätä menetelmää, joka oli käytössä yli 250 vuotta. Soitinrakennus oli aktiivista ja innovatiivista: ensimmäiset viulut rakennettiin Pohjois-Italiassa, Bresciassa. Listeniuksen Rudimenta musicae (1533) sekä Agricolan ja Faberin kirjoituksia käytettiin kouluissa musiikinopetuksessa. LUV | Uusia nuottipainoja perustettiin Petruccin ja Attaingnantin rinnalle mm. Italiaan (Venetsia, Rooma), Ranskaan (Pariisi, Lyon, Louvain), Englantiin (1520), Saksaan (Nürnberg 1534), Alankomaihin (Antwepen 1543), Musiikista kirjoitettiin paljon, ja monet harrastajat kuvailivat ja arvioivat musiikkia ja siihen liittyviä käytänteitä. LUV |