Musiikin täysrenessanssin sijoittaminen 1500-luvun vaihteen molemmin puolin (n. 1470–1520) on melko yksinkertaista: tuolloin Koillis-Ranskan ja Flanderin kuorokouluissa alulle pantu sekä myös Italian, Saksan, Ranskan ja Espanjan katedraaleissa ja hovi- ja ruhtinaskapelleissa harjoitettu musiikkikulttuuri kypsyi ja kantoi kaunista satoa. Ne ihanteet, joita Josquin aikalaiskollegoineen pitivät etualalla, muodostuivat ajanjakson standaritekniikoiksi: imitaatio, sanamaalailu, homofonian jaa polyfonian vuorottelu, äänimäärän vaihtelu kirkkomusiikissa neljästä kuuteen, joskus jopa useampien äänten käyttö.
Renessanssimusiikinkin tarina – huolimatta sen valtapoliittisista, taloudellisista, institutionaalisista, kirkollisista ja kulttuurista edellytyksistä ja konteksteista – on kerrottu yleensä suurten säveltäjien näkökulmasta. Syynä on paljossa jo renessanssin oman ajan suurmiesten ihailussa, mikä käy ilmi esimerkiksi ajan ns. “kunnioitussävellyksistä”, moteteista ja chansoneista, jotka sisältävät listoja ajan arvostetuimmista säveltäjistä.
Mutta ennen kaikkea 1800-luvun (saksankielisessä) musiikinhistorian kirjoituksessa, jossa historian eteneminen nähtiin perustuvan kulloinkin etevimmäksi tunnustetun suurmiehen tai kahden sellaisen ympärille. Kenties ensimmäisen esimerkin tästä antaa R. G. Kiesewetter (1773–1850) kirjassaan Geschichte der europäisch-abendländischen Musik ([1834/1846]) (History of the Modern Music of Western Europe, 1848), ja häntä seurasi pääsääntöisesti saksalainen historiankirjoitus:
Vaihtoehtoista näkökulmaa tähän yleiseen taustaan voi suppeassa määrin löytää Muhin sisältämistä aiemmista artikkeleista, ks. linkit:
http://muhi.siba.fi/xwiki/bin/view/Muhi/View?id=lehti_ren_renessanssi&q=Josquin&type=basic&tab=0
http://muhi.siba.fi/xwiki/bin/view/Muhi/View?id=ren_josquin1&q=Josquin&type=basic&tab=0