Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Ranskan kansallissankari Albéric Magnard on löydetty vähitellen muuallakin. Vain 21 opuksen tuotanto on suppeudestaan huolimatta laadukas.
Kuulaan katkennut ura
Hieman yli 90 vuotta sitten, 3.9.1914, erään säveltäjän ura katkesi kuulaan. Väärin: se ei ollut Toivo Kuula, jolle kävi kyllä samoin, mutta vasta 18.5.1918. Se ei ollut myöskään Anton Webern, joka kuoli harhaluotiin 15.9.1945.
Kyseessä oli ranskalaissäveltäjä Albéric Magnard (1865-1914), jolle saksalainen musiikki merkitsi paljon ja jonka kuoleman saksalaissotilaat aiheuttivat. Nurja kohtalo, jota lisäsi kuoleman jälkeen kotimaan ulkopuolella nutistunut, nyt tosin palaamassa oleva maine. Magnardin tragedian taustalla on sota, niin kuin Kuulalla ja Webernilläkin.
Kun Saksa julisti 1.8.1914 Ranskalle sodan, Magnard halusi värväytyä aktiivipalvelukseen. Myös säveltäjät Vincent d’Indy, Maurice Ravel, Albert Roussel ja Déodat de Séverac paloivat patriootista intoa ja uhrimieltä.
Ikänsä nuoremmaksi väärentänyt 63-vuotias d’Indy hylättiin, muut saivat palvella rintaman ulkopuolisissa tehtävissä. Paitsi Magnard, jota ei kelpuutettu, sillä hän oli ollut ns. ”Dreyfusin jutussa” syytetyn puolella ja antanut 1899 vastalauseena pois upseerin valtakirjansa.
Magnard oli asunut vuodesta 1904 perheensä kanssa Baronissa, pienen matkan päässä Pariisista. Kun saksalaiset olivat marssimassa sinne, hän toimitti läheisensä turvaan ja jäi puolustamaan yhdellä revolverilla kartanoaan vihollishyökkäystä vastaan. Sinnikäs aie!
Saksalaissotilaiden ilmaantuessa pihalle Magnard vastasi varoituslaukaukseen, ja puhjenneen tulituksen aikana säveltäjä haavoittui kuolettavasti. Talo sytytettiin tuleen, ja säveltäjä hiiltyi yhdessä painamattomien teostensa kanssa.
Kuolema suuri menetys Ranskalle
Magnardista tuli kansallissankari, joka ”kuoli Ranskan puolesta”. Muistokirjoituksia laadittiin, hänen teoksiaan julkaistiin ja esitettiin. Mutta sankarikuolema oli moninkertainen menetys.
Ensinnäkin palossa tuhoutui puolet hänen lauluistaan, juuri valmistunut 12 Poèmes en musique, sekä Yolande-oopperan kaikki ja Guercoeur-oopperan ensimmäisen ja kolmannen näytöksen orkesteripartituurit. Jälkimmäiset tosin hänen säveltäjäystävänsä Guy Ropartz rekonstruoi myöhemmin.
Toiseksi Magnard oli hitaasti kypsyvää säveltäjätyyppiä, joka oli vasta viimeisissä kamariteoksissaan ja neljännessä sinfoniassaan löytänyt omimman ilmaisunsa: harmonisesti ja kontrapunktisesti rikkaan, melodisesti ja rytmisesti eriytyneen, muodollisesti ja sävellajisesti vapautuneen sävelkielen.
Romanttinen klassisti
Toki Magnardin säilyneet 21 opustakin ooppera-, laulu-, orkesteri-, kamari- ja pianomusiikkia tarjoavat kuulijalle haasteen. Magnardin musiikki ei aukea välttämättä ensi tutustumalla, sillä hänen tyyli- ja profiilimäärityksensä ei ole helppoa.
Vaikka Magnard oli mieleltään gallialainen, jolla oli korvaa sointiväreille ja Debussyn keksinnöille, hän oli Schola cantorumin opit sisäistänyt muusikko, joka oli monien kollegoidensa tavoin saanut ratkaisevan sysäyksen luomistyölleen Bayreuthin-käynnillään.
César Franckin ja d’Indyn romanttinen estetiikka perustui saksalaisen sinfoniaperinnön ihailuun, ja myös Magnard uskoi suuriin teoksiin, klassikoihin. Hän arvosti musiikkia sisäisen elämän esittäjänä. Idealistina hän etsi musiikista täydellistä järjestystä, selkeyttä ja kirkkautta.
Musiikki oli Magnardille ajattelua musiikin keinoin, sopusuhtaisen “kauneuden” ja “totuuden” tavoittelua. Hän oli suurten linjojen ja muotojen mies, romanttinen klassisti: ranskalainen saksalaisvaatteissa, Beethovenin, Brucknerin ja Franckin seuraaja.
Neljä sinfoniaa
Sinfonikko ei ollut enää 1900-luvun vaihteen Ranskassa harvinaisuus, vaikkei normaalitapauskaan. Toisaalta Magnard oli hyvää sinfonikkovuosikertaa: samana vuonna 1865 syntyivät myös Jean Sibelius, Carl Nielsen, Aleksandr Glazunov ja Paul Dukas.
Tyypillistä Magnardin neljälle sinfonialle on seriöösi ote ja laajakaarinen hengitys. Niistä löytyy lunastavia koraaleita, syklisesti palaavia teemoja, loppuapoteeseja, intohimoisia melodialinjoja, kontrapunktista tiheyttä, marsseja, tansseja ja fanfaareja.
Ensimmäinen sinfonia (1890) kylpee yhtä lailla wagneriaanisuudessa kuin ranskalaisen kirkkomusiikin sakraalisuudessakin. Brucknerin (varhais)sinfonioiden ja Sibeliuksen Kullervon kaltaiset keskeytystehot ovat käytössä. Sinfonia on kuin wagnerilainen sankaritaru tai uskonnollinen legenda.
Toinen sinfonia (1893/96) on lopullisessa versiossaan vapautunut, lyyrinen ja aurinkoinen teos, jonka alkuperäisen toisen osan fuugien sarjan Magnard onneksi muutti tanssiketjuksi. Iloa, keveyttä ja pastoraalisuutta on runsain määrin, myös kvasi-itämaista melodiikkaa. Finaali on rameaulaisen riehakas tamburiini-tanssi.
Kolmas sinfonia (1896) on Magnardin ”Vuorisinfonia”. Hän kirjoitti heinäkuussa 1895 Ropartzille: “Tulen Auvergnestä, jossa olen viettänyt kuukauden 1000-1200 metrin korkeudessa. Puhdistava ilma, synkkiä, kummallisia maisemia, laitumia, puita, metsiä, suurenmoisia näköaloja keskitasangoille. Rakastan kovasti nyt Auvergneani.” Bukolinen, suorastaan rustiikkisen tanssillinen sinfonia on syystäkin Magnardin rakastetuimpia teoksia.
Magnardin neljäs sinfonia (1913) jäi hänen upeaksi säveltestamentikseen, joka pitäisi saada kuuluville Suomessakin. Se on virtuoosinen ja värikäs sinfoninen konsertto, jossa säveltäjä on harmonisesti moderneimmillaan ja orkestraalisesti kekseliäimmillään. Siinä eletään Debussyn ja varhaisen Schönbergin aikaa.
Muita sävellyksiä
Muita Magnardin huomattavia orkesteriteoksia ovat hänen isänsä kuoleman synnyttämä, antiikin threnos-perinteeseen liittyvä Chant funèbre (Hautajaislaulu, 1895) sekä Hymne à la Justice (1902). Hymni oikeanmukaisuudelle oli musiikillis-poliittinen kannanotto tekaistusti syytetyn Dreyfusin puolesta. Se on vaikuttava ja humaani sävelruno, joka kuuluu Ranskan musiikin parnassolle, sillä se esitettiin elokuussa 1944 Pariisin vapautuksen jälkeisessä ensimmäisessä konsertissa.
Magnardin kamarimusiikkiteoksista e-molli-jousikvartetto (1902) on suurenmoisin. Se aiheutti säveltäjälleen sävellyksellisen rimakauhun ja jaakobinpainin. Mutta hän pääsi voittajaksi: syntyi Beethovenin myöhäiskvartettojen tasolle nouseva laaja, voimallinen ja haastava sävellys.
A-duuri-sellosonaatti (1910) on dramaattisuudessaan tiivis ja ajaton, soittajansa ja kuulijansa palkitseva teos.
Turha kuolema keskeytti lupaavan nousujohteen, mutta ottamalla vakavasti sen, mitä Magnard ehti toteuttaa, annamme ansaitsemansa arvon Ranskan musiikin eräälle keskeiselle hahmolle.
Magnardia levyllä
- Magnard: Sinfoniat nro 1-4; Chant funèbre; Ouverture; Hymne à la Justice. Toulousen kaupunginorkesteri, joht. Michel Plasson. EMI. Kolme levyä.
- Magnard: Sinfoniat nro 1-4. BBC:n Skotlannin sinfoniaorkesteri, joht. Jean-Yves Ossonce. Hyperíon. Kaksi erillistä levyä.
- Magnard: Sinfoniat nro 1-4. Malmön sinfoniaorkesteri, joht. Thomas Sanderling. BIS. Kaksi erillistä levyä.
- Magnard: Jousikvartetto e-molli ym. Viva Nova -kvartetti. Warner Apex. Kaksi levyä.
- French Cello Music. Magnard: Sellosonaatti ym. Mats Lidström (sello), Bengt Forsberg (piano). Hyperíon.
- Simon-Pierre Perret ja Harry Halbreich: Albéric Magnard. Fayard 2001.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.