Salzburg kävi Mozartille liian pieneksi paikaksi, joten saatuaan 1780 Müncheniin Idomeneo-oopperan tilauksen päätös irrottautua vapaaksi taiteilijaksi kypsyi. Välirikko tapahtui Wienissä (8.6. Colloredon kamariherra kreivi Arco antoi potkun anekdootin mukaan), kun Mozart kuului vielä 1781 arkkipiispan saattueseen, joka oli osallistumassa Joosef II:n kruunajaisjuhlallisuuksiin. Mozart laskelmoi kykenevänsä elämään oppilaiden, akatemioiden, kustannustuottojen ja oopperasävellystilausten turvin vapaan taiteilijan elämää. Hän pystyikin siihen varsin hyvin, ja oli miltei koko ajan Wienin parhaiten ansaitseva muusikko vuoden keskiansiona noin 3000–4000 floriinia, kun Salieri sai virastaan “vain” 1600 floriinia; tavallinen muusikko joutui tyytymään 20–400 floriinin vuosipalkkaan.
Ainoa virka, jota Mozart toivoi, oli ikävä kyllä juuri hovin oopperasäveltäjän paikka, joka sattui olemaan Salierin hallussa, mutta Mozart sai lohdutukseksi 1787 hovin kamarisäveltäjän viran, josta tuli 800 floriinin vuosipalkkio. Sikäli puheet Mozartin onnettomasta kohtalosta ja tähden laskemisesta viimeisinä vuosina ovat yksinkertaisesti pötyä. Hän oli wieniläisten ja muidenkin syvästi arvostama säveltäjä, joka nautti elämästään ja pisti rahat menemään (se oli muuten ainoa järkevä elämäntapa, sillä rahaa ei voinut tuolloin sitoa mihinkään).
Ohimenevä tragedia (kerjuukirjeet vapaamuurariveli Puchbergille) syntyi Constanzen kalliista hoitokuluista 1780-luvun lopulla, varsinkin kun samaan ajankohtaan osui Itävallan epäviisas sotaretki Turkkiin 1787-90, jonka vuoksi kaupunki ja aatelisto köyhtyivät ja musiikin kysyntä oli minimissään. Muutoin on mielenkiintoista, että Mozart oli keisarin erityissuosiossa, sillä tämä järjesti henkilökohtaisesti Mozartille sävellystilauksia ja mahdollisti oopperoiden esitykset: Mozart palveli Joosefin valistuksellisia ja rationaalisia pyrkimyksiä aateliston ja kirkon vallan vähentämiseksi, ja Joosef tuki alkuun jopa vapaamuurariutta, vaikkakin lakkautti sen 1785.
Tarinat Mozartin viimeisen vuoden tragediasta ovat keksittyjä: taloudellinen tilanne oli parantumaan päin, sillä hän ansaitsi 1791 ennätykselliset 4000–5000 floriinia, sai nimityksen Pyhän Tapanin kirkon apulaiskapellimestariksi (ilman palkkaa), koska viran silloinen haltija Leopold Hofmann oli jo vanha ja kuolikin 1793, jolloin Mozart olisi saanut paikan (ja sievoiset 2000 floriinia vuodessa). Etenkin Taikahuilun suunnaton menestys olisi poikinut uusina oopperoina vaikka kuinka turvatun aseman.
Musiikin uusi kypsyys
Wienissä Mozart saavutti galantin ja oppineen tyylin täydellisen synteesin, johon yltämisessä vaikutteet J. S. Bachilta, Handelilta ja Haydnilta olivat ratkaisevia. Paroni Gottfried van Swieten (1733–1803), Joosef II:n “kulttuuriministeri”, oli innokas amatöörirunoilija ja -muusikko (Haydn teki oratorionsa tämän teksteihin) sekä barokin ihailija, jonka viikottaisiin istujaisiin Mozart sovitti jousikvartetille Bachin fuugia ja myös Handelin teoksia (mm. Messias, Acis and Galatea, Alexander’s Feast).
Pianomusiikki
Kontrapunktin osuus kasvoi Mozartin musiikissa tuntuvasti: preludi ja fuuga C, K. 394 (1782), c-molli-fuuga kahdelle pianolle K. 426 (1783), F-duuri-pianokonserton nro 19, K. 459 (1784) finaali. Myöhemmin vielä “Jupiter”-sinfonia, Taikahuilu ja Requiem ovat osoituksia kontrapunktin tärkeydestä myöhäistuotannossa.
Samoin harmonia ja modulaatiot muuttuivat (Bachin vaikutuksesta) rohkeammiksi: fantasia c, K. 475 (1785) ja siihen liittyvä (julkaistiin yhdessä), vaikkakin aiemmin sävelletty c-molli-sonaatti, K. 457 (1784) ovat harmonisesti kokeilevia ja kontrapunktiakin sisältäviä. Sonaatti toimi esikuvana Beethovenin c-molli-sonaateille.
Myös D-duuri-sonaatti, K. 576 (1789) on kontrapunktisesti merkittävä. Sonaatti kahdelle pianolle D, K. 448 (1781) ja nelikätinen sonaatti F, K. 497 (1786) ovat suuria ja upeasti soivia teoksia.
Kamarimusiikki
Wienissä Mozart kypsyy myös kamarimusiikkisäveltäjänä. Es-duuri-viulusonaatti, K. 481 (1785) ja A-duuri-viulusonaatti, K. 526 (1787) veivät viulusonaatin uudelle tasolle. Pianotriot viululle, sellolle ja pianolle B, K. 502 (1786), E, K. 542 (1788) ja C, K. 548 (1788) merkitsevät lajin nousua säestetystä klaveerisonaatista kamarimusiikin eliittiin. Myös trio klarinetille, alttoviululle ja pianolle, K. 498, “Kegelstatt” (1786) on onnellinen merkkiteos (nimi tulee kuulapelistä, joka käytiin Jacquin-perheen puutarhassa, ja siitä, että piano-osuus oli tarkoitettu Franziska von Jacquinille).
Pianokvartetot g, K. 478 (1785) ja Es, K. 493 (1786) ovat laadukkaita, vaikkeivat kovin tunnettuja teoksia. Etenkin g-molli-pianokvartetto vakavine sävyineen ja kohonneine soittimellisine vaatimuksineen oudoksutti jo aikalaisia. Kvartetto oboelle, viululle, alttoviululle ja sellolle F, K. 370 (1781) sisältää riemastuttavan finaalin. Jousitrio Es, K. 563 (1788) on harvinaisen lajin täysipainoinen edustaja. Merkittävimpiä kamarisävellyksiä on ainutlaatuiselle kokoonpanolle sävelletty kvintetto pianolle, oboelle, klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille Es-duuri, K. 452 (1784), jota Mozart piti “parhaana koskaan säveltämänään teoksena” (siihen asti).
Mozart oli jousikvartetoissaan K. 168-173 (1773–75?) ottanut mallia Haydnin kvartetoista op. 17 ja op. 20. Mozart julkaisi vihdoin reippaan 10 vuoden tauon jälkeen 1785 kuusi “Haydn-kvartettoa”, jotka perustuivat Haydnin opuksen 33 mallille ja jotka olivat “pitkän ja vaivalloisen työn hedelmä” (“il frutto di una lunga e laboriosa fatica”), yli kolmen vuoden uurastuksen tulos. Luonnollisestikaan tämä ei näy lopputuloksessa, joka on ihanteellinen italialaisuuden ja saksalaisuuden synteesi, sillä teemat laulavat samalla kun muoto on temaattisesti harvinaisen keskittynyt ja soittimet ovat tasa-arvoisia.
Jousikvartetto G-duuri, K. 387 (1782) on kamarimusiikillisen intiimisyyden ja orkestraalisen loistokkuuden taitava yhdistelmä. D-molli-kvartetto, K. 421, on traaginen ja fatalistinen, seria-sävyttynyt teos (“Kostanzen synnytyspoltot”). Es-duuri-kvarteton, K. 428 (1783) jälkeen valmistui B-duuri-kvartetto, K. 458 (1784), “Metsästyskvartetto”. A-duuri-kvartetto, K. 464 (1785) sisältää poikkeuksellisen kontrapunktisen finaalin. C-duuri, K. 465 (1785), “Dissonanssikvartetto”, on kuuluisa johdannon lähes atonaalisen kromatiikan vuoksi sekä avausosan miltei haydnmaisen temaattisen jatkuvuuden ansiosta.
Mozart sai vielä myöhemmin valmiiksi kolme Preussin kuninkaalle tarkoitetusta kuuden kvarteton sarjasta: “Preussilaiset” jousikvartetot D, K. 575, B, K. 589, ja F, K. 590 (1789-90).
Jousikvintetot ovat tuotannon parasta osaa: kokoonpanon (lisäaltto) sonorisuus vaatii suurempaa otetta kuin kvartetoissa ja näissä Mozart saavuttaakin beethoveniaanisen muodonnan monumentaalisuuden sekä soinnin jatkuvuuden. C-duuri-kvintetto, K. 515 (1787) sisältää klassismin laajimman sonaattimuotoisen osan Beethovenin IX sinfoniaa lukuun ottamatta.
G-molli-kvintetto, K. 516 (1787), on kaksine hitaine osineen ja kromatiikkoineen traagisinta, mitä Mozart on kirjoittanut. Vielä valmistuivat jousikvintetto D, K. 593 (1790), ja Es, K, 614 (1791), jossa on metsästyssävyjä. Myöhäinen klarinettikvintetto A, K. 581 (1789), on sävelletty Così fan tutten hengessä ja on lajinsa kenties aatelisin teos.
Sinfoniat ja muu orkesterimusiikki
Myöhäissinfonioissa yhdistyy briljantti orkesterille kirjoittaminen ja runsas kontrapunktisuus ainutlaatuiseksi juhlavuudeksi. Sinfonia nro 35, D, “Haffner”, K. 385 (heinä-elokuu 1782) sisältää osia “Haffner”-serenadista K. 250 (1776) ja henkii oopperan Entführung aus dem Serail K. 384 (ensiesitys 16.7.1782) vaikutusta; finaali on buffatyylinen sonaattirondo, joka hyödyntää Osminin aaria “Ha, wie will ich triumphieren” (Haa, kuinka tulenkaan juhlimaan). Sinfonia nro 36, C, “Linziläinen”, K. 425 (1783), valmistui “häämatkalla” Salzburgiin. Sinfonia nro 38, D, “Prahalainen”, K. 504 (1786) liittyy Figaron häiden ilmapiiriin.
Kolmen sinfonian monumentaalinen päätössarja, trilogia, jonka Mozart sävelsi kuuden viikon sisällä kesällä 1788, on hänen elämäntyönsä eräs summa. Es-duuri-sinfonia nro 39, K. 543, on briljantin valoisa, tosin dramaattisen hitaan johdannon sisältävä suuri buffan ja serian synteesi, josta Beethoven sai ideoita Eroicaansa. G-molli-sinfonia nro 40, K. 550, lienee Mozartin populaarein sinfonia (erinäisine tekstityksineen) ja heijastelee serian traagista puolta; teos on olemassa kahtena versiona (ilman tai klarinettien kera). Sillä on yhtymäkohtia edellisenä vuonna Kozeluchin säveltämän g-molli-sinfonian kanssa. C-duuri-sinfonia, K. 551, “Jupiter”, serian triumfaalista (Tituksen lempeys) puolta heijasteleva sinfonia on kolossaalinen, ja sen finaali on kontrapunktisessa sommittelussaan ainutlaatuinen.
Muusta yhtye- ja orkesterimusiikista mainittavimpia ovat Dorfmusikantensextett (Kylämusikanttisekstetto) kahdelle cornolle, kahdelle viululle, altolle ja bassolle eli Ein musikalischer Spass, K. 522 (Musiikillinen pila, 1785–87), joka on epäkelvon säveltämisen ja esittämisen satiiri. Eine kleine Nachtmusik, K. 525 (Pieni yösoitto, 1787) on sävelletty alun perin kahdelle viululle, altolle, sellolle ja kontrabassolle.
Kautta uransa Mozart sävelsi kontratansseja, saksalaisia tansseja ja menuetteja eri tilanteisiin ja Wienin hovin kamarimusiikkisäveltäjänä (1787-) hänen velvollisuuteensa kuului tuottaa niitä: valmistui viisi kontratanssia, K. 609 (1787?), ja kuusi saksalaista tanssia, K. 606 (1791), jotka ovat oivallista käyttömusiikkia.
Konsertot
Mozart sävelsi pääosan 23 pianokonsertostaan (jollei varhaisia sovituksia lasketa mukaan) eli 17 pianokonserttoa Wienissä. Niiden sävellystiheydessä näkyy konserttien suuri kysyntä aluksi ja viimeisten vuosien vaikeudet saada konsertteja pidettyä: kolme konserttoa valmistui kaudeksi 1782–83, neljä konserttoa kahteen seuraavaan kauteen, vielä valmistui kolme 1785–86, sitten yksi konsertto kahteen seuraavaan kauteen ja lopuksi yksi konsertto 1791.
Kolme pianokonserttoa F, A, C, nrot 11–13, K. 413–415 (1782–83) ovat säveltäjän mukaan “helpon ja vaikean väliltä … loistokkaita, korvaa miellyttäviä ja luonnollisia olematta latteita … siellä täällä on kulkuja, joista vain asiantuntijat voivat nautiskella; mutta ne on kirjoitettu siten, että ne miellyttävät myös vähemmän oppinutta, vaikkei tämä tiedäkään miksi.”
Kolme pianokonserttoa B, D, G, nro 15-17, K. 450, K. 451, K. 453 (1784) “saavat soittajat hikoilemaan”; G-duuri-konsertossa on KV 453 mainio buffa-finaali. Kolme pianokonserttoa nro 19-21, K. 459, 466 ja 467 (1784-85) ovat konsertoista suosituimpia. F-duuri-konserton nro 19, K. 459 (1784), kontrapunktinen finaali on nerokkaimpia konserttofinaaleita.
D-molli-pianokonsertto
D-molli-konsertto nro 20, K. 466 (1785), on intohimoinen yksilödraama, Don Giovannin tunnelmia ja sen d-mollia enteilevä mestariteos, jossa pianon ja orkesterin suhde on kärjistynyt, kunnes se laukeaa lopuksi positiiviseen ratkaisuun finaalin päätöksessä. Kohtalokasta ja demonista seria-alkuperästä nousevaa d-mollia Mozart oli aiemmin käyttänyt esimerkiksi Idomeneossa Elettran ensimmäisessä furia-aariassa ja d-molli-jousikvarteton (K. 421) avausosassa.
Konserton ombramainen (varjomainen) ja Sturm und Drangia kasvattava ritornello-avaus (orkesteriesittely, teema 1).
Orkesteriavauksen Sturm und Drang saa jatkeekseen kauhua herättävän murtosointuaiheen, Empfindsamkeit-huokauksia sekä armottoman marssin (teema 2 kolmine erillisine motiiveineen). Galanttia ja Empfindsamkeitia yhdistävä duuriaihe (teema 3) seuraa edellisen vaiheen d-mollin dominanttilopukkeen jälkeen F-tasolla.
Uusi Sturm und Drang -aihe saapuu (teema 4) ja yhdistyy loppupäässä teemaan 2 sekä sen uuteen motiiviseen jatkoon (kolmen 1/8-kohonuotin aihe) korostettuine huokauseleineen.
Orkesteriritornellon päättää uusi “puskuriaihe” Empfindsamkeit-huokauksineen, joilla lähestytään solistin maailmaa (teema 5). Pianoesittely alkaa solistin omalla teemalla (teema 6), jolla on anovan laulullis-empfindsamkeitmainen sävy.
Sooloesittelyn moduloitua F-duuriin pianossa on jälleen uusi, gavottimainen teema, “sivuteema” (teema 7). Orkesterin ja solistinen välinen draama perustuu julman ja intiimin maailman, yhteisön ja yksilön väliseen yhteentörmäykseen ja näiden lähentymiseen, kun piano “kerää rohkeutta” käsitelläkseen orkesterin teemoja ja kun se “sivuteemassa” ottaa suorastaan (väliaikaisen) johtoaseman.
Muita konserttoja
C-duuri-konsertto nro 21, K. 467 (1785), on ensimmäisiä sinfonisia konserttoja, jonka hidas osa on kuolematon aaria-andante (“Elvira Madigan” lisänimi tulee sen nimisestä ruotsalaiselokuvasta, jossa on käytetty hitaan osan musiikkia). Figaron häitä säveltäessä valmistui kolme pianokonserttoa (1785-86). Es-duuri-konsertto nro 22, K. 482 (1785), on keveä, lyyrisen valoisa teos. A-duuri-konserto nro 23, K. 488 (1786) on melodisesti rakastettava ja kuolematon teos, etenkin siciliano-rytmissä olevan fis-molli-adagionsa ansiosta.
C-molli-konsertto nro 24, K. 491 (1786) on ilmaisussaan beethoveniaaninen teos, jonka paatos ei hellitä edes muunnelmafinaalissa. C-duuri-konsertto nro 25, K. 503 (1786) on konsertoista monumentaalisin ja virtuoosisin teos, jonka soolo-osuus on Mozartin vaativinta pianotekstiä. ”Kruunajaiskonsertto” nro 26, D, K. 537 (1788) esitettiin Leopold II:n kruunajaisten yhteydessä 1790 Frankfurtissa ja on totta kai tilanteen vaatimuksen mukaisesti näyttävä. Kuolinvuonna valmistunut B-duuri-konsertto nro 27, K. 595, on täynnä vastakohtia: transsendentaalista kauneutta, kromatiikkaa, finaalissa soi iloisesti kirmava kevät (“Komm lieber Mai”).
Luonnontorvelle, venttilittömälle käyrätorvelle, syntyi neljä käyrätorvikonserttoa: nro 1, D, K. 412 (1791) jäi osan verran kesken; nro 2, Es, K. 417 (1783) on huumoripitoinen; nro 3, Es, K. 447 (1784-87), on lyyrisempi ja sisältää romanssin sekä käyttää tyypillisessä 6/8-tahtilajissa olevassa metsästysfinaalissa tukkien toteutettavaa kromatiikkaa; nro 4, Es, K. 495 (1786).
Klarinetti, basettiklarinetti, basettitorvi
Klarinettikonsertto A-duuri, K. 622 (1791), valmistui alun perin basettiklarinetille, jonka sävelala ulottuu suuren terssin normaalia alemmaksi (B- ja A-basettiklarinettien alin kirjoitettu ääni on suuri B ja A) ja jonka ääni on siten lämpimän baritonaalinen.
Konsertto on tullut tunnetuksi kuitenkin klarinettiversiona, mutta se on pyritty nykyään palauttamaan alkuperäiseen asuun. Konsertto on sävelletty klarinetisti Anton Stadlerin (1753–1812) innoittamana niin kuin eräät muutkin viimeisten vuosien klarinetin sisältävät teokset: klarinettikvintetto A, K. 581, aaria “Parto, ma tu ben mio” oopperassa La clemenza di Tito. Erikoisuutena konsertossa on ensi kertaa lajin historiassa kadenssin puuttuminen (Beethovenin “Keisari”-konsertto on seuraava vastaava tapaus).
Basettitorvi F, joka ulottuu suureen F-säveleen saakka. Mozart käytti basettitorvea (corno di bassetto) teoksissa Gran Partita K. 361, Maurerische Trauermusik K. 477, Requiem K. 626 ja Tituksen lempeys (aaria “Non più di fiori”).
Kirkko- ja vapaamuurarimusiikki
Kirkkomusiikista ylimmäksi nousee laajaksi suunniteltu, mutta torsoksi jäänyt c-molli-messu, K. 427 (1782–83, esitys Salzburgissa), joka oli häälahja Constanzelle (1763–1842). Messu sisältää taivaallisia sopraano-osuuksia ja taidokkaita fuugia, joista Constanze piti erityisesti. Hän ei ollut muutoinkaan sellainen höppänä tai flirttailija, jollaisena hänet tavattiin ennen esittää, vaan järkevä taloudenhoidossa ja Wolfgangin luottohenkilö uusien sävellysten suhteen – Constanze oli paitsi kohtalainen laulaja myös ilmeisen etevä muusikko, sillä hän osasi vielä vanhoilla päivillään ulkoa suuren määrän Mozartin musiikkia.
Ave verum corpus, K. 618 (1791), on monelle katolilaiselle Mozartin tosinta musiikkia; hän sävelsi sen saadakseen Pyhän Tapanin tuomiokirkon musiikinjohtajan paikan.
Keskeneräiseksi jäänyt ja jännittävän jälkihistorian (täydentäjiä mm. Eybler, Süssmayr, Maunder, Beyer) tuottanut Requiem, K. 626, on sekin kunnianosoitus polyfoniaperinteelle: Kyrie on kaksoisfuuga teemasta, jota jo Bach ja Handel olivat käyttäneet, kuorot Dies irae ja Rex tremendae ovat täynnä handelmaista suuruutta; Recordare on puhdasta Mozartia, säveltäjää, joka ymmärsi täydelleen italialaisuutta.
Mozart liittyi veljeskuntaan 1784 ja sävelsi vapaamuurarilooshinsa – aluksi “Zur Wohlthätigkeit”, vuoden 1785 lopusta “Zur gekrönten Hoffnung” – tarpeisiin paljon musiikkia. Maurerische Trauermusik (Muurarien suru/hautajaismusiikkia), K. 477 (1785), tulee tummine värineen ja soittimistoineen (jouset ja oboet, klarinetit, basettitorvet, kontrafagotti) lähelle Requiemiä. Muita keskeisteoksia ovat kantaatti Maurerfreude (Muurari-iloa), K. 471 (1785) sekä Kleine Freimaurerkantate (Pieni vapaamuurarikantaatti) eli “Laut verkünde unsre Freude” (Ääneen kuuluta iloamme), K. 623 (1791). Ja tietenkin Taikahuilu on kaikkinensa vapaamuurarisymboliikan ja -eetoksen esittelyooppera: F-duuri edustaa siinä ensimmäistä astetta, B-duuri toista astetta ja Es-duuri kolmatta astetta eli mestarimuuraritasoa.
Kirjallisuutta
The Cambridge Companion to the Symphony, toim. Julian Horton 2013. Cambridge University Press.