Siirry sisältöön

Camille Saint-Saëns
27.9.2006 (Päivitetty 31.8.2020) / Murtomäki, Veijo

Camille Saint-Saëns

Ranskalaisen soitinmusiikin, ennen muuta kamari- ja konserttomusiikin, välillä vain vähän arvostettu jättiläinen oli Camille Saint-Saëns (1835–1921). Hän sävelsi 44 vuoden aikana (1858–1902) peräti 29 konsertoivaa teosta, joista konserttoja on kymmenen, mikä on vuosisadan ennätyksiä (varhaiset Viotti ja Spohr pois lukien). Loput Saint-Saënsin konsertoivista teoksista ovat vapaampia teoksia soolosoittimelle ja orkesterille. Jos sovitukset otetaan huomioon, Saint-Saënsilla on kaikkiaan 32 konsertoivaa teosta.

Konserttomuoto Saint-Saënsilla

Saint-Saënsin varsinaiset konsertot ovat enimmäkseen kolmiosaisia, mutta muutamissa tapauksissa kolmiosaisuus on tiivistetty yksiosaisuudeksi: viulukonsertto nro 1, op. 20 ja sellokonsertto nro 1, op. 33. Lisäksi pianokonsertto nro 4, op. 44 ja sellokonsertto nro 2, op. 119 ovat lähellä klassista sinfoniaa, sillä niiden kaksi osaa jakautuvat vielä kahtia, joten latentti neliosaisuus paljastuu säveltäjän kolmannen sinfonian tapaan. Kaksiosaisuus hallitsee joitakin konsertoivia kappaleita op. 28 (Johdanto ja rondo capriccioso) ja op. 156 (Cyprès et Lauriers), kun taas enimmät niistä ovat muodoltaan yksiosaisia.

Saint-Saëns säilytti enimmäkseen sonaattikonserttomuodon temaattisen rakenteen, vaikka muunsikin sitä persoonallisella tavalla. Moniosaisten konserttojen avausosa, joskus myös päätösosa, on joko ankarassa tai vapaassa sonaattimuodossa. Rondo-, variaatio- sekä laulumuotorakenteet ovat tavallisia, joskin myös vapaasti muotoiltuja osia löytyy.

Saint-Saëns sävelsi harvoin konserttoja soolon ehdoilla, sillä hän oli kiinnostunut orkesterista solistin vastavoimana: lyhyet tai pidemmät (kahdesta 36 tahtiin) orkesterijohdannot ovat hänelle tavanomaisia, minkä lisäksi hänen konsertoivissa teoksissaan on merkittäviä orkesteriosuuksia. Orkesteriosuudet ovat usein painavia ja värikkäitä, joskin soolojaksoissa Saint-Saëns vähentää tuntuvasti orkesterin kokoa ja jättää solistille kyllin tilaa. Toisaalta usein solisti ja orkesteri jakavat tasapuolisesti melodialinjan.

Solismi ja eksotiikka

Soolo-osuuden Saint-Saëns koki luonteeltaan dramaattiseksi karakteriksi, joten virtuoosisuudella on konsertoivissa teoksissa toiminnallinen luonne. Näyttävyyden vastapainona on aina klassinen säästeliäisyys, yksinkertainen ylevyys ja selkeys. Kadenssit on usein laadittu osaksi kokonaisuutta, eikä niitä aina esiinny lainkaan. Toisinaan Saint-Saëns on vaihtanut niiden paikkaa eli kadenssi voi esiintyä joko heti osan alussa tai sitten ennen kehittely- tai kertausjakson alkamista, joskus ennen koodaa.

Eksotiikka on olennainen osa Saint-Saënsin musiikkia myös konsertoivissa teoksissa, sillä hän eli koko ranskalaisen eksotiikkasuuntauksen aikakauden Félicien Davidin sinfonisesta oodista Le Désert (1844) Albert Rousselin Padmâvâtî-oopperaan (1923). Eksoottiset elementit olivat olennaisia Saint-Saënsin musiikin muodolle ja sisällölle. Saint-Saënsin oopperoiden (Keltainen prinsessa, Simson ja Delila) lisäksi orientaalisuutta löytyy myös yhdeksästä hänen soitinsävellyksestään, joista kaksi on konsertoivaa teosta (op. 89, 103). Niiden lisäksi Sarasaten inspiroimaa iberialaisuutta on kahdessa viulu-orkesteri-teoksessa (op. 83, 122). Eksoottisuus kuuluu rytmiikassa sekä mm. asteikkorakenteissa, joita edustavat Saint-Saënsilla miksolyydinen ja doorinen asteikko, “egyptiläinen asteikko” c-des-e-f-ges-a-b-c sekä muut seka-asteikot (esim. c-d-es-f-ges-as-b-c).

Pianokonsertot

Saint-Saënsin viisi pianokonserttoa kattavat lähes 40 vuotta sekä tarjoavat uutuuksia ja mielikuvituksen lentoa. Sankarillisuus, syvyys, traagisuus ja ankaruus – lyhyesti:saksalaisuus – ovat niistä kaukana, kenties lukuun ottamatta toisen konserton avausta ja neljättä konserttoa. Pianokonsertot ovat viihdyttäviä, karakteristisia, mutta sisältävät myös muodollisia uutuuksia. Saint-Saëns vältti tolkutonta ulkoista bravuuria: piano-osuudet ovat kyllä virtuoosisia, mutta samalla koloristisia, elegantteja ja täynnä lämpöä. Lisztin vaikutus on vahvasti läsnä, mutta samalla säveltäjän oma kontrolli on tuntuvilla, minkä lisäksi niitä leimaa Mendelssohn-tyyppinen helppous ja maukkaus.

Pianokonsertto nro 1, D, op. 17 (1858) on varhaisin teos tässä lajissa suurelta ranskalaiselta säveltäjältä. Konserton taustalla inspiraationlähteenä on Fontainebleaun metsä, jossa Saint-Saëns tapasi kävellä: avauksen Andante-johdanto torvisignaaleineen, joka muodostaa myös Allegro assai -vaiheen pääteeman, luo tila- ja luontoaistimuksia. Teos on luonteeltaan ihastuttavan nuorekas ja optimistinen. Sen toisen, romanssimaisen ja klassistisen osan impressionistinen kadensaalisuus ennakoi Ravelia. Finaalin lopuksi teoksen avausteema palaa.

Pianokonsertto nro 2

Pianokonsertto nro 2, g, op. 22 (1868) lienee Saint-Saënsin suosituin konsertto, jota Liszt arvosti. Teos ”alkaa Bachina ja päättyy Offenbachina”. Konserton avauksen Bachhommage on saanut alun perin alkunsa urkuimprovisaationa.

Osan pääteema on lainattu Faurélta, joka luopui sen käyttämisestä aiottuun varhaiseen Tantum ergo -sävellykseensä.

Toinen osa on mendelssohniaaninen: vitsikkyyttä löytyy timpanisoolosta, johon piano tarttuu. Finaali on kuumeisen hurja tarantella Lisztin mefistofeliaanisen trilli-idean kera; vastapainona näille toimii puhallinten koraalimelodia. Konsertto on sävelletty 17 päivässä.

Pianokonsertto nro 3, Es, op. 29 (1869) on vangitseva, originaali teos, joka on syyttä saanut maineen viisikon heikoimpana. Kantaesityksessä Leipzigissa hitaan osan tonaalinen epävakaus sai kansan hämmennyksiin. Ensimmäinen osa alkaa alppiputouksien inspiroimilla solisevilla murtosointu- ja asteikkotekstuureilla. Niitä vasten esiintyy uljas teema, joka muistuttaa Schubertin yhdeksännen sinfonian avausta. Sonaattimuotoa höllennetään kadensseilla kehittelyjakson molemmin puolin. Hillityn hitaan osan jälkeen finaalissa pianolla on roteva teema; osa on täynnä energiaa, joka muistuttaa maan teatterisuuntautumisesta.

Pianokonsertto nro 4, c, op. 44 (1875) on toinen Saint-Saënsin paljon soitettu pianokonsertto ja se on säveltäjänsä parhaita saavutuksia. Siinä on yksi tauko kuten c-molli-sinfoniassakin, joten avaus- ja päätösosat soitetaan yhteen pareittain (1+2 ja 3+4). Konsertto on sinfoniaa tyydyttävämpi välttäessään pönäkkyyden. Avaus-allegro alkaa hieman barokkisesti vaihtaakseen salonkilinjalle, ja osa on lähellä teemaa muunnelmineen; toinen puolisko, Andante, on koraali. Toinen pääosa alkaa scherzolla, ja Andante johtaa finaaliin, jossa kuullaan fuuga ja triumfi koraalin kera.

Pianokonsertto nro 5

Pianokonsertto nro 5, F, Egyptiläinen tai Afrikkalainen, op. 103 (1896) valmistui lopullisesti Kairossa, mihin lisänimikin liittyy. Saint-Saëns vieraili mielellään Egyptin lisäksi Algeriassa; tosin hän kävi myös Venäjällä, Etelä-Amerikassa (Uruguayssä), USA:ssa, Skandinaviassa ja Indokiinassa (Ceylonilla). Viidennen pianokonserton “orientalismiin” yhdistyy pohjoisamerikkalaisuutta sekä espanjalais- ja gamelan-vaikutteita (vuoden 1889 maailmannäyttely). Avausosa on lämmin ja kirkas kuten Lähi-Idän sää; pianon kuviot liittyvät auringonsäteiden/suihkulähteiden loistoon. Eniten “egyptiläisyyttä”, suoranaista kuumuutta, on hitaan osan G-duuri-vaiheessa, jonka nuubialaisen lemmenlaulun säveltäjä kuuli Niilin soutajilta. Orientaalista melodiaa säestävät lisäksi (säveltäjän mukaan) sirkkojen siritys ja sammakoiden kurnutus, klarinetti ja gongi sekä pianokuviointi, joka osoittaa, että Ravel oli Saint-Saënsin konserttojen ihailija.

Kolmas osa sisältää kuvallisuutta, ”meriristeilyn tuottama iloa”, ja alussa luonnehditaan koneiden käynnistymistä. Finaalin teema on rytminen ostinato, josta tuli etydi op. 111/6 (Toccata). Osassa on varhaisen pohjoisamerikkalaisen populaarimusiikin (negro spiritual, cake-walk, ragtime) kaikuja.

Viulukonsertot

Kolmesta Saint-Saënsin viulukonsertosta kaksi ensimmäistä ovat jääneet viimeisen jalkoihin. Viulukonsertto nro 2, C, op. 58 (1858) oli tosiasiallisesti ensimmäinen, mutta säveltäjä veti sen pois julkaistakseen sen vasta 1879. Teos on nuorekas ja briljantti italialaisessa traditiossa, ensiosan päätöskadenssiltaan todella vaativa, finaalissa leikkisä ja kapriisimainen.

Tutustuminen 1859 Sarasateen sai Saint-Saënsin etsimään omaa viulutyyliään. Samana vuonna syntyikin viulukonsertto nro 1, A, op. 20 (1859, julk. 1868). Se on kolmivaiheinen, yksiosainen ja keskittynyt teos, jonka lyhyt kadenssi kuullaan juuri ennen toista alajaksoa. Kenties teoksen vain noin 15 minuutin keston takia jotkut kustantajat ovat antaneet sille vastoin säveltäjän ajatusta nimen Concertstück. Konsertto oli säveltäjän oma suosikkiteos. Avausosan esittelyjaksossa toinen teema on cis-mollissa ja modulaatio E-duuriin jää vaille vahvistusta. C-duuri-kehittelyjakso johtaa D-duurissa olevaan Andante espressivo -osaan. Tempo I:n paluu merkitsee samalla kertausjaksoa ja A-duurin palautusta.

Viulukonsertto nro 3

Niin ikään Sarasatelle sävelletty viulukonsertto nro 3, h, op. 61 (1880) on Saint-Saënsin konsertoista viulistien suosikkiteos. Se palaa kolmiosaiseen vakiomuotoon, joskin viulu aloittaa heti neljän tahdin orkesteritremolon jälkeen ja siitä tulee “prima donna assoluta”.

Toisen osan lopussa on muutama fermaatti, ja finaali alkaa solistin johdantoresitatiivilla oopperamaiseen tapaan. Konsertossa vallitsee tasapaino muistettavan melodisuuden ja virtuoosisuuden kesken.

Kolmannen viulukonserton h-molli-sävellaji lienee vaikuttanut Elgarin ja Bartókin viulukonserttojen syntyyn, ja samoin alkutilanne, jossa orkesterin tremolojen päälle ilmaantuu sooloviulu, on kenties inspiroinut Sibeliuksen d-molli-konserton avauksen. Saint-Saënsin konserton avausosan esittelyjakson modulaatio, joka vie vihjatun G-duurin sijasta E-duuriin, subdominantin duuriin, on harvinainen piirre. Toisen osan siciliano-rytmi ja -karakteri on aitoranskalainen.

Finaalissa marssirytmi yhdistyy vetävään melodiikkaan; sinfonisen konsertosta tekee lopuksi ilmaantuva koraali. Mendelssohnin e-molli-konsertto on osin toiminut tämänkin konserton kummina.

Sellokonsertot

Sellokonsertto nro 1

Saint-Saënsin sellokonsertto nro 1, a, op. 33 (1872) on musiikillisesti klassisromanttinen ja seuraa Schumannin esimerkkiä. Muodollisesti se on jälleen kokeileva: kolme osaa, jotka soitetaan yhteen, edustavat samalla sonaattimuodon jaksoja ja -syklin osia.


Esittely- ja kehittelyjaksojen (harj.kirj. D, t. 139-)väliin on sijoitettu B-duurissa oleva menuettimainen, hitaan ja tanssiosan yhdistävä Allegretto con moto -vaihe.

Kolmas osa tai vaihe (harj.kirj. K, t. 412-) aloittaa harmonisesti asettumattoman ylimenon (harj.kirj. H, t. 372-), joka toistaa samalla tasolla alun aineistoa (t. 43- on t. 391-), jälkeen hitaalla johdannolla Un peu moins vite, kunnes a-molli ja moto perpetuo käynnistävät finaalin toden teolla (t. 436-).

Konsertto sulkeutuu avauksen tempon ja teeman paluulla (harj.kirj. P, t. 576-) sekä kääntymisellä A-duuriin (harj.kirj. R, t. 612-). Kyseessä on aito yksiosainen fuusiomuoto, joka on toteutettu taitavasti ja originaalisti. Mendelssohnin ohella Saint-Saëns on tässä tärkeimpiä romanttisen konserttomuodon uudistajia.

Myös sellokonserton nro 2, d, op. 119 (1902) rakenne on erikoinen: neljä jaksoa kahdessa osassa. Nopean ja tanssillisen avauksen jälkeen Andante sostenuto toimii kadenssina ja hitaana osana. Toinen osa alkaa scherzon tapaan, minkä jälkeen virtuoosikadenssi johtaa avausjakson toistoon ja koodaan. Eli kyse on laajennetusta sonaattimuodosta. Konsertto sisältää runsaasti kaksoisotteita.

Muita konsertoivia teoksia

Saint-Saëns sävelsi joukon muitakin konsertoivia teoksia, joista tunnetuimmat on sävelletty viululle ja orkesterille:

  • Johdanto ja rondo capriccioso a, op. 28 (1863) on kirjoitettu Sarasatelle. Teoksessa melankolista alkua seuraa eloisa rondovaihe.
  • Morceau de concert G, op. 62 (Konserttikappale; 1880) perustuu yhteen teemaan.

Havanaise

  • Havanaise E, op. 83 (1887) on otsakkeesta puuttuvasta vihjeestä huolimatta kaksiosainen. Teos on eräs esimerkki siitä, kuinka ranskalaissäveltäjät saivat runsain määrin vaikutteita espanjalaisuudesta (myös Bizet, Lalo, Debussy, Ravel jne.). Teos lienee syntynyt Bizet’n Carmenin habaneran innoittamana.

  • Africa op. 89 (1891) syntyi viidennen pianokonserton tavoin Ceylonin ja Kairon matkan (1890) inspiroimana. Tämä teos pianolle ja orkesterille on sävelletty alkuperäisteemoihin ja sen rytminen ilme on poikkeuksellisen tarttuva.
  • Morceau de concert G, op. 154 (1918) on kirjoitettu ranskalaisten eräälle suosikki-instrumentille, harpulle. Teos on klassistinen soolosoittimen ja orkesterin vuoropuhelu.
  • Häälahjaksi syntyi Wedding Cake op. 76 (1885) pianolle ja jousiorkesterille. Teoksesta on olemassa myös soolopianoversio.
  • Allegro appassionato op. 70 (1884) sekä Rhapsodie d’Auvergne op. 73 (1884) ovat pianokappaleita, joihin löytyy myös orkesterisäestys ad libitum.

Cyprès et lauriers

  • Uruille ja orkesterille Saint-Saënsilta on olemassa kolmannen sinfonian lisäksi teos Cyprès et lauriers op. 156 (Sypressi ja laakeripuita, 1919); joka alkaa laajalla urkusoololla Poco adagio ja jatkuu yhteissoitollisella Allegro non troppo -vaiheella, jossa on monia alavaiheita, viimeisenä herooinen voitonmarssi.

Lähteet ja kirjallisuus

The Cambridge Companion to the Concerto, toim. Simon P. Keefe 2005. Cambridge University Press.

Stegemann, Michael 1988. Camille Saint-Saëns mit Selbstzeugnissen und Bilddokumenten. München: Rowohlt.

––– 1991 [1984]. Camille Saint-Saëns and the French Solo Concerto from 1850 to 1920, engl. Ann C. Sherwin. Portland, Oregon: Amadeus Press.

Takaisin ylös